Sain eilen veljeltäni puhelun. Isä kuoli toissayönä. Keuhkokuume. Rauha hänen sielulleen.

Päällimmäisenä on helpotus isän puolesta. Tuskin viimeiset vuodet olivat enää kovin hohdokkaita. Toiseksi mieleeni tulee kiitollisuus hyvistä geeneistä, jotka isä on minuun välittänyt. Isän suku on ollut minulle rakas. Henkinen perintö, jonka olen isän suvulta saanut on korvaamattoman arvokas.

Entä Isä? Olen omalla tavallani surrut isän "poismenon" elämästäni jo kauan sitten. Eräs pappi puhui joskus henkisestä ja fyysisestä kuolemasta. Esimerkiksi pahasti muistisairaat ihmiset kuolevat henkisesti lähimmäisten elämästä jo ennen kuin fyysinen kuolema tulee. Vaikka isäni ei ollut muistisairas, hän kuoli elämästäni ennen kuin fyysinen kuolema tuli.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen perheeni nuorin eikä isä koskaan minun muistoissani ole kuulunut perheeseeni vakituisena jäsenenä. Minun maailmaani ei siis koskaan rikottu vaan se oli alun perinkin vajaa. Isä asui lähes aina eri kaupungissa, pitkiä jaksoja myös ulkomailla emmekä olleet isän kanssa säännöllisesti tekemisissä. Minulla ei ollut luonnollista suhdetta isääni. Voimakkaimmat tietoiset muistot minulla on isästäni, kun ala-asteikäisenä olin viikon Davosissa Isäni sekä Isän siskon perheen kanssa. Tuo viikko on myös pisin muistamani yhtäjaksoinen aika, jonka olen viettänyt isän kanssa.

Muistot isästä ovat siis vähissä. Äitin kuolema tavallaan katkaisi suhteen myös isään. Äiti oli se, joka kutsui isän rippi- ja ylioppilasjuhliin. Kun sitten äiti lähti niin äkkiä ja liian aikaisin, tuntui irvokkaalta pitää yhteyttä isään. Isä, joka ei koskaan ollut, oli lapseni ristiäisissä. Isä, joka ei koskaan ollut, istui keskellä lapsenlapsiparvea, jonka niin kernaasti olisin äidilleni suonut. Isää tuli tavattua sukujuhlissa harvakseltaan, mutta ristiäisten jälkeen yhteydenpito hiipui. 

Parhaat asiat isästäni olen kuullut äidiltäni. Äiti rakasti edelleen sitä miestä, johon oli nuoruudessaan tutustunut. Mies joka oli kaikkien mieleen, huikean seurallinen, soitti pianoa virtuoosimaisesti ja osasi puhua fiksuja. Näitä kuvauksia äitini tarjoili meille, jotta saimme olla ylpeitä isästämme. Toisaalta äiti vihasi sitä miestä, joka liikaa juotuaan muuttui räyhääväksi, joka ei pystynyt pitämään sormiaan erossa viinasta, joka ei yrityksistä huolimatta koskaan sopeutunut työelämään eikä pystynyt ottamaan vastuuta perheestään. Siitä äiti kertoi vähemmän, mutta kun kaipaisimme syitä, vastaus oli selvä.

Ajatus siitä että molemmat vanhempani ovat nyt päättäneet maallisen taipaleensa on koskettava. Täällä sitä ollaan 37-vuotiaana ilman vanhempia. Käytännössä minusta on tuntunut tältä jo viimeiset kaksikymmentä vuotta. Isän elämän  onnellisin aika osui varmasti jonnekin nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, kun kaikki oli vielä mahdollista. Voi kunpa olisin tuntenut isän silloin.

Isä äidin arkun äärellä.

Isä lempipuuhassaan.

Isä ja me