Luonnollisesti tämä äitiysteema liittyy voimakkaasti pinnalla olevaan seesteisyysteemaan ja oikeastaan kulminoituu siihen, että nyt kohta kolmannen lapsen syntymän kynnyksellä, 30-vuotiaana, ensimmäistä kertaa annan itselleni luvan olla pelkästään äiti - seesteistä.

Ensimmäinen lapsi oli onnellinen sattuma, jota ehkä vahingoksikin voidaan kutsua. Toki ehkäisymenetelmämme ei ollut niitä varmimmasta päästä, mutta oli se kuitenkin toiminut jo useamman vuoden, joten en osannut epäillä sen toimivuutta. Olin nuori äidiksi, elänyt railakasta opiskelijaelämää ja minulla ei ollut omasta perheestä tai suvusta mitään kokemusta vauvoista. Toteutin siis oman perheeni kuopuksena nyky-yhteiskunnan ydinperheskenaarion: ”Saattaa olla, että ensimmäinen vauva, jota nuori nainen pitää sylissään, on hänen oma esikoisensa.” Äidiksi tuleminen oli jännittävää, pelottavaa, mutta varsin pian suorastaan autuasta kaiken sen olemassaolon tuskan miettimisen jälkeen.

Eniten äitiyttäni tuona aikana kuvastaa kuitenkin tietty väliaikaisuuden harha. Aapo oli minulle vuoden äitiysprojekti, nautin siitä täysin rinnoin, mutta en pystynyt hyväksymään tosiasiaa, että elämäni ei enää koskaan palaisi entiselleen. Koko ajan jotenkin odotin aikaa, kun taas palaan takaisin vanhaan elämääni. Muistan kuinka pian Aapon syntymän jälkeen en enää saanutkaan perjantaisia tekstiviestejä viikonloppusuunnitelmista. Tuo oli vielä aikaa ennen Facebookia, kun kutsut juhliin lähtivät rajatummille porukoille ja luonnollisesti vastasynnyttänyt ei enää kuulunut parhaaseen viikonloppuseuraan. Muistan miettineeni, että voi kunpa saisin edes nuo kutsut – ne osoittaisivat, että minua odotetaan takaisin – vaikka en juuri sillä hetkellä pystynytkään rientoihin osallistumaan. Kutsut loppuivat eivätkä enää koskaan palanneet samassa muodossa takaisin.

Hämmästyksekseni löysin netistä ikiaikaisen kirjoitelmani Informaatioverkostojen killan lehteen, jossa pohdin äidiksi tulemista opiskeluaikana otsikolla kolme opiskeluvuotta ja lapsi?: http://www.athene.fi/dokumentit/kiltalehti/kukka404.pdf.  Luettuani tuon tekstin pitkästä aikaa, itsekin hämmästyn seesteisyyttäni ja antautumistani äitiydelle. Näin jälkikäteen kun ajattelen tuota aikaa, muistan vain pohtineeni armottomasti, mikä minusta tulee isona ja miten vältän jämähtämisen kotiin. Toisaalta tuon kirjoituksen aikaan, noin vuosi Aapon syntymän jälkeen, olin todella saanut ensimmäistä kertaa elämän pienet palaset kasaan. Olin saanut diplomityöpaikan Accenturelta ja sitä kautta melko varman ensimmäisen työpaikan, Aapo oli päässyt hyvään hoitoon ja olimme ostaneet Pasin kanssa ensimmäisen yhteisen kodin Käpylästä.  Tuolloin tuo paketti oli enemmän kuin koskaan olin kuvitellut ja olin tilanteeseen aika ihastuttavan tyytyväinen.

Muistan kuitenkin työelämän imaisseen minut mukaansa sellaisella vimmalla, että äitiys ja siinä koettu autuus suorastaan unohtui ja olin valmis antamaan yllättävän paljon itsestäni kodin ulkopuolelle. Tuona aikana Aaposta ja Pasista muodostuikin erottamaton kaksikko, jonka hedelmää isä saa kantaa edelleen. Aaposta tuli isän poika ja alkuaikojen symbioosi äidin kanssa oli kertaheitolla historiaa. Minä jollakin tavalla ulkoistin itseni perheestä tietoisesti. Halusin, että minua ei tarvita ja voin seurata perhe-elämän toimivuutta sivusta. Tämä vapautti minut ura-ajattelulle ja saatoin todistaa itselleni ja muille, että voin olla työelämässä yhtä tehokas ja hyvä suorittaja kuin lapsettomat kollegani. Olin samalla ylpeä pojistani, jotka tulivat toimeen keskenään ilman äitiä.

Ne harvat äitikaverit, jotka minulla tuohon aikaan oli, alkoivat jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppua puhua seuraavasta lapsesta, mutta minulle ajatus oli vieras. Toinen lapsihan olisi tarkoittanut armotonta tipahtamista kelkasta ja lopullista niittiä sille, että paluuta vanhaan elämään ei enää ole. Toinen lapsi oli päätös Aapon ollessa runsaan kahden vuoden ikäinen. Tuohon päätökseen päättyi myös odotus vanhaan elämään palaamisesta.  Runsas kaksi vuotta siihen meni, että tajusin elämän olevan nyt sitä itseään: lapsiperhearkea, josta ei enää ikinä palata opiskelija-aikojen vapauteen, jossa saattoi heittäytyä virran vietäväksi määräämättömäksi ajaksi ja olla vain vastuussa itsestään. Nyt elämää rytmittivät rutiinit, joiden kahleissa oli myös nähtävä niiden vapautus. Arki vain sujui parhaiten säännöllisen rytmin mukaan lapsen tarpeet huomioiden. Toisaalta tuo opiskeluaikojen vapaa ”free flow” ei ollut koskaan oikein ollut minun juttuni. Muistan opiskeluaikoinani kaivanneeni lapsuuden turvallista elämänrytmiä, jonka tahdin määräsi jokailtaiset puoli yhdeksän uutiset.

Eeva syntyi Aapon kolmivuotissyntymäpäivien kynnyksellä. Pojalla oli armoton uhma ja minun kannanottoni subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ja sen käyttämiseen oli jäädä molempien lasten kanssa kotiin. Auto hajosi ja ostettiin remontoitava isompi asunto. Kahden lapsen kanssa kotona oleminen ei ollutkaan enää sitä samaa lässyttelyä ja autuasta vauvan kanssa makoilua vaan armotonta taistelua esikoisen pukemisten ja syömisten kanssa. Niin ja päiväunethan loppuivat Aapolta siihen paikkaan kun Eeva syntyi. Taannuin äitinä jotenkin teini-ikäisen tasolle. Aamusta alkaen olin huonolla tuulella ja taisteluasemat olivat valmiina heti sängystä noustessa. Puistossa jaksoin käydä silloin tällöin, mutta täytyy sanoa, että vuodesta on harvinaisen sumeat mielikuvat. Päällimmäisenä ehkä mieleen muistuu pettymys omaan äitiyteen ja siihen käytökseen, jota esitin koko vuoden ajan. Palasin töihin kun Eeva täytti vuoden ja koin töihin paluun suurena vapautuksena.

Niin Aapo kuin Eevakin syntyivät elämään, jossa muut asiat kuin lapset olivat keskiössä. Omassa mielessäni pidin siis muita asioita tärkeämpänä kuin lapset. Voin suoraan sanoa, että lapset syntyivät elämäni sivuun tai oheen. Lapset tulivat siinä sivussa, muun elämän rinnalla. Huomasin monissa keskusteluissa olevani vähemmistönä tässä lastensaannin ajattelussa. Jotenkin suorastaan kaipasin sitä, että voisin sanoa lasten olevan meillä elämän keskiössä. Tähän tiettyyn oheisajatteluun syynä on selvästi kaksi seikkaa. Koko lastensaantia ei koskaan suunniteltu – se vain tapahtui ja kun sitten päätettiin tehdä toinen, käytännössä olin saman tien raskaana. Lasten saanti on siis meille tullut kuin itsestään ilman minkäänlaista odottamisen tai menettämisen tuskaa. Tiedän olevani tässä suhteessa erittäin onnekas ja osaan olla siitä kiitollinen.

Eevan jälkeiset kaksi työvuotta olivat sitten jonkinlaista itsensätoteuttamisen juhlaa ja tuskaa. Sain vastuuta niin paljon kuin halusin ottaa, palkka nousi mukavaa tahtia ja jotenkin sokeuduin omalle jaksamiselle. Vaikka työt antoivat paljon, taustalla jäyti armoton pahaolo ja tyytymättömyys. Lastenhoitokuvio ja asuminen oli räätälöity täydellisesti sille, että saatoin taas keskittyä täydellisesti muille asioille kuin perheelle ja niin teinkin. Iltaisin kun olin kotona enkä hotellihuoneessa, olin niin väsynyt, että käytökseni oli kaikin puolin ala-arvoista niin lapsia kuin aviomiestäkin kohtaan. Parasta mitä tuona aikana tapahtui, oli se että ostimme itsellemme pakopaikan, ihastuttavan kesämökin Paraisilta, jonne karkasimme viikonloppuisin armotonta työelämää. Elämä polarisoitui suorastaan skitsofreeniseksi haluksi siirtyä kokonaan maaseudun höyryihin. Kontrasti arjen ja viikonloppujen välillä oli jotenkin irvokasta. Totuus tuli niin usein lasten suusta: ”Mökki on paras paikka maailmassa.”

Siitä se sitten alkoi, ajatus muutosta kokonaan pikkukaupunkiin. Aluksi ajatuksena oli lähinnä muuttaa Turkuun, jotta mökki olisi lähempänä, mutta pian kävi selväksi, että jos mennään, niin mennään kunnolla. Pasi sai töitä ja minun ratkaisuni oli kolmas lapsi, joka tuttuun tapaan tuli kuin tilauksesta. Heti alusta asti näin tämän kolmannen lapsen mahdollisuutena laskeutua äitiyteen kunnolla. Olen tosissani ajatuksesta, että voisin olla kotona lasten kanssa kerrankin hieman pidempään kuin ”hyvin palkatut” yhdeksän kuukautta. Meneehän Aapo ensi syksynä kouluun ja jos tämän kolmannen saisi kasvatettua kotona vaikka vaippavapaaksi.

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että olen oikeasti tulossa äidiksi. Perhe on iso ja haastetta riittää monella tapaa. Aapo kaipaa jo rationaalisia maailmanselityksiä siinä missä Eeva on ikuisesti huomionkipeä. Ja niin, kolmas vauva on taas vauva, joka tullaan sitomaan tiukasti kantoliinalla rinnalle. Siinä lienee vastasyntyneen paras olla. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden otan tällä kertaa oikeutena. Aapohan on asianmukaisesti eskarissa, mutta Eeva menköön kolmeksi päiväksi yhteiskunnan kasvatettavaksi. Tunnustan rajallisuuteni – en pysty asialliseen käytökseen, jos en saa välillä levätä ja nukkua päiväunia. Tällä paletilla uskon onnistuvani tässä äitiysprojektissani. Nämä seesteisyyskirjoitukset ovat jo itsessään selkiyttäneet päätä. Tänään tosin oli huono päivä. Olemme Pasin kanssa molemmat flunssan uuvuttamia – tauti ei ota hellittääkseen ja kummallakaan ei oikein ollut tänään pinnaa lastenkasvatukseen. Katsotaan, josko minusta tämän kolmannen lapsen myötä tulee itsenikin mielestä ihan oikea äiti.