Tom Malmqvist: Joka hetki kun olemme yhä elossa

Tämän kirjan luin itseasiassa kesällä, mutta se unohtui aikaisemmasta listauksesta. Tämä on tositarina, kriisikirja elämän ja kuoleman rajamailta. Isä joka todistaa vaimonsa kuolemaa ja lapsensa syntymää, molempia yhtä aikaa. Kriisitrilleri repii mukaansa väkisin. Tämä kirja oli varmasti pakko kirjoittaa ja ensimmäiset sivut vetävätkin vimmaisesti mukaansa. Kriisi käsitellään alussa ja lopun kuvaus elmästä kaiken sen jälkeen tuntuu tyhjältä ja masentavalta. Ehkä niin on tarkoituskin ja draaman kaari jatkuu pitkitettynä loppusoittona. Byrokratian kuvaukset ovat absurdiudessaan huvittavia, mutta jotenkin niidenkin ihmettely on katkeraa ja masentunutta. Tämä on varmasti todenmukainen kuvaus, mutta itse jään kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä se kehittyy vielä pidemmän ajan kuluessa. Tämä oli kirja akuutista kriisistä ja sen masentavista ja raskaista jälkimainingeista.  

Jan Guillou: Keikari

Ihana jatkumo Lauritzenin kolmannesta veljestä, joka jätettiin pimentoon Sillanrakentajissa. Englannin maaseudulla yläluokkaisissa saurapiireissä homopari elää elämäänsä peitetarinan turvin. Taitelijapiirien boheemius ja pariisilaistaiteen uudet tuulet kuljettavat juonta. Gilloun tarina etenee niin jouhevasti ja viihdyttävästi, että matkassa on yksinkertaisesti mukava ja helppo olla. Kirjassa käydään läpi sama ajanjakso kuin Sillanrakentajissa vuosisadan alusta ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kerrassaan viihdyttävää proosaa. Sen verran kuitenkin kiintiö Guillouta on nyt täynnä, että väliin on luettava jotain muuta.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Väkevää tekstiä jälleen mehiläisten katoamisesta. Tämä kirja on oiva aisapari Maja Lunden Mehiläisten historialle. Sinisalo lähtee mehiläisten kanssa vielä lennokkaammalle radalle ja ottaa mehiläisten "jumalolento"-ulottuvuuden keskeiseksi osaksi kirjan juonta. Mehiläiskato kohtaa hoitajan samaan aikaan kun perhepiirissä tapahtuu hirvittävä tragedia. Mehiläisten viitoittama tuonpuoleinen antaa lohtua niin henkiökohtaiseen tragediaan kuin ihmisen vääjämättömään tuhoon ja epäsopuun luonnon kanssa. 

Jane Austen: Järki ja tunteet

En voi käsittää että tartun Jane Austeniin vasta nyt. Järki ja tunteet on ihana "esikoisteos" kahdensadanvuoden takaa. Säätyläisten kuvaus Englannin maaseudulla ja ikiaikaiset rakkaushuolet ovat aikansa naiskirjailijalle luonteva teema. Leskirouvan kahden vanhimman tyttären taistelu onnellisesti naimisiin tässä hauraassa siveellisyyden säilyttämisen ja toisaalta miehen metsästämisen leikissä, on hersyvää luettavaa. Ajatukset poukkoilevat järjen ja tunteen välillä. Vanhin tytär edustaa ensimmäistä siinä missä nuorempi jälkimmäistä. 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tämä kirja on helmi. No se on varmasti tiedetty kaksisataa vuotta mutta asia valkeni minulle viimeyönä. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Kaksisataa vuotta sitten nainen on kirjoittanut kirjan, joka on täysin ajankohtainen, hauska, älykäs ja loputtomasti ajatuksiaherättävä. Ennen kaikkea teksti on nerokasta. Jane Austen on ilmiselvästi huikea tunneälykkö. Jokainen lause on mestaritaidonnäyte, kiertäen ilmaistu tunne tai ajatus, joka on verhottu sovinnaisuussääntöjen ja muodollisuuksien taakse, mutta kuitenkin niitä käyttäen ilmaisee tilanteen syvällisen olemuksen. Ihmiskuvaukset ovat nerokkaita. Niin ja on kai kirjaa kutsuttu Chick litin kantaäidiksi. Itse inhoan kyseistä genreä, mutta tämä kirja on hieno. Seuraavaksi aion tarttua kirjaan englanniksi. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Odotin kirjalta paljon, olihan Kultarinta yksi elämäni meditoivimpia lukukokemuksia. Kultarintaan verrattuna kivitasku on pettymys. Kivitasku tavoittaa toisinaan samoja sävyjä ja saman kerronnan tavan, joka on toisaalta epäämääräistä ja vaikeastihahmotettavaa, mutta jotenkin luomoavan meditatiivista. Kirja soljuu ja tuntuu kuin kävelisi luonnossa. Kivitasku ei ollut yhtä vahvasti luonnon kuvausta kuin Kultarinta mutta samalla tavalla ollaan suuressa tarinassa, jossa luonto ja luonnonläheiset ihmiset näyttelevät keskeistä roolia. Kivitasku on hyvä ja toisen kirjan kirjoittaminen ilmeisen vaikeaa. 

Philip Teir: Talvisota - Avioliittoromaani

Nokkelaa nuoren miehen proosaa perheestä ja avioliitosta. Lukupiiri kysyi jälleen kerran, miksi tämä piti kirjoittaa? Teksti on kokolailla kiinnostavaa ja soljuvaa ja väleissä nokkelat arkielämän kuvaukset ovat viihdyttäviä. Sen syvempiä tasoja kirja ei kuitenkaan minulle avannut. Lukupiirin vastaanotto oli vaihteleva ja fanittajiakin löytyi. Perhedraaman palaset kertoivat uskottavasti nykypäivästä: Juonta kuljetti vanha hajoava avioliitto, jossa käytiin ennemminkin asemasotaa kuin talvisotaa, mutta tämä lienee nyanssiseikka. Lasten kautta avattiin näkymät Lontooseen ja "nuorempaan" avioliittoon. Yhtä kaikki, tämä ei kolahtanut. Mutta ei tämä yhtä huono ollut kun Peter Sandströmin Laudatur.