Bloggarisiskoni innostamana kirjoitan nyt ainakin yhden tällaisen 'asioita joista pidän' kirjoituksen. Olen intohimoinen penkkiurheilija ja epäsäännöllisen säännöllisesti olen myös käynyt ihan paikan päällä urheilutapahtumissa seuraamassa ihmeellisiä suorituksia.

Varsinaisen sohvaurheilu-uran olen aloittanut jo kaukaa lapsuudesta ja väitän jopa muistavani Sarajevon Olympialaiset vuonna 1984, vaikka olinkin silloin vasta viisivuotias. Galgaryn 1988 muistan jo aivan selvästi ja tuon legendaarisen jääkiekkomitalin. Urheilu jotekin vain kuului lapsuuteen. Kesällä sadepäivinä kuunneltiin Wimbledonin hidastempoisia selostuksia ja talvella hypättiin lähipulkkamäen hyppyreistä Keski-Euroopan mäkiviikon tahdissa.

Helsingin EM-yleisurheilukilpailut 1994 olivat ensimmäinen suuri live-urheilutapahtumani. Kaverini kanssa olimme ostaneet neljän päivän paketin Olympiastadionille. Paikkamme olivat ensimmäisessä rivissä ja pääsimme ikään kuin suoraan tapahtumien sykkeeseen. Olimme aivan seiväshyppypatjan takana ja oli mahtavaa seurata noita trimmattuja miesvartaloita (naiset eivät vielä tuolloin hypänneet seivästä) nousemassa taivaan tuuliin ja lopulta mätkähtämässä pehmeään patjaan. Sergei Bubka, suuri idolini tuohon aikaan, suureksi harmikseni jätti kisat väliin.

Kisoissa myös todistimme yhden suomalaisurheilun legendoista: Valentin "Vallu" Konosen yrjökävelyn. Siitä lähtien Suomessa on heitetty Konosia tuon tuosta. Muistan vielä, kun tuona elokuisena aamuna lähdimme kaverini kanssa kirkkonummen mökiltämme kohti Helsingin katuja, äitini kyyditsi meidät bussipysäkille ja mökkitien varrella äitini tappoi kojelaudalla kävelevän hämähäkin ja ajoi ojaan.

Toinen legendaarinen tapahtuma, johon väkisin tuppauduin oli vuoden 1995 jääkiekon MM-kilpailujen jälkeinen kauppatorin kansanjuhla. Päätin lähteä Turusta Helsinkiin kesken koulupäivän ja jotenkin oudosti päädyin kysymään opettajalta vielä lupaa siihen. Muistan, kun seisoin rehtorin kansliassa kaksi Heineken oluttölkkiä repussani lähtövalmiina neuvottelemassa siitä, saanko mennä vai en. En saanut lupaa, mutta lähdin kuitenkin.

Penkkiurheilu liittyy myös tiivisti seesteisyysprojektiini. Jossakin vaiheessa teini-ikää tajusin, ettei penkkiurheilu ole kaikissa piireissä niin cool juttu. Muutamana vuotena harrastin salapenkkiurheilua, mutta toden totta vakavastiotettavuuden pakko ajoi minut täydelliseen penkkiureiluttomuuteen muutamaksi vuodeksi. Onnistuin unohtamaan, kuinka hienoa penkkiurheilu oikeasti onkaan ja nyt kun olen taas palannut juurilleni nautin tästä uudelleenrakastumisesta kahta kovemmin. Nyt aikuisena minulla on mahdollisuus tehdä mitä vain ja haaveilen mitä huimemmista penkkiurheiluelämyksistä. Lähitulevaisuudessa aion toteuttaa ainakin matkan taitoluistelun arvokisoihin johonkin Eurooppaan. Suurin penkkiurheiluhaaveeni on osallistua talviolympialaisiin oikein sellaisella pitkällä kaavalla. Kaihoten luen erään ystäväporukan blogia, joka kertoo heidän "matkastaan" Vancouverin Olympialaisiin.

Pieni analyysi on aina paikallaan: mikä tuossa penkkiurheilussa on niin hienoa? Se ei vaadi mitään minulta, mutta tekijöiltään täydellistä antautumista ja taituruutta. Kilpailutilanne luo täydellisen Aristoteleen Runousoppiin perustuvan näytelmän. Toisen epäonni on toisen onni. Kun vielä tutustuu yksittäisten urheilijoiden elämäntarinoihin, koko urheilusuoritus ja kilpailutilanne saa uutta syvyyttä. Toinen on kamppaillut loukkaantumisten ja epäonnistumisten kanssa vuosikausia, eronnut ja lopettanut ja tullut taas takaisin. Toinen on teinikomeetta, joka vetää täydellisellä tietämättömyydellä täydellisiä suorituksia. Kyllä näin on. Ja kaikki on niin pienestä kiinni.

Huono analyysi hienosta aiheesta. Joskus käy näin. Vielä 16 päivää Vancouverin olympialaisiin. On se hienoa olla äitiyslomalla urheilujuhlan aikaan.