Tavoitteena seesteisyys on ollut unilla yli kaksi vuotta. Onpahan taas ollut vuodet. Kaikkea muuta kuin seesteistä ja tavoite on ollut hakusessa pahan kerran. Mutta täällä sitä taas ollaan saman tavoitteen äärellä. Mietin pitkään, olenko edelleen samoilla linjoilla ja tavoittelen tuota seesteisyyttä, jonka lanseerasin vuonna 2009. Seesteisyyden voi myös ymmärtää jonkinlaisena harmaana ja tylsänä ja tasaisena jopa luovuttamisena. Kaksivuotisen tauon aikana ehkä sorruinkin siihen ja aloin näkemään kaiken tämän "valmiin elämäni" jotenkin harmaana, mielenkiinnottomana, ahdistavana, synkkänä, jopa sellaisena, josta halusin kaikin keinoin ulos ja pakoon.

Päätin kuitenkin säilyttää blogin nimen. Se on hyvä. Tavoitteena seesteisyys. Kävin lukaisemassa vuonna 2009 kirjoittamani tekstin Tavoitteena seesteisyys ja toden totta voin seistä edelleen tuon saman määrittelyn takana. Tekstissäkin lupaan palata aiheeseen uudestaan ja tässä se nyt tulee.

Se että säilytän blogin nimen on mikrokaavassa ilmentymä siitä, mitä pidän seesteisenä. Seesteisyys on minulle sitä, että voin rohkeasti katsoa taaksepäin ja todeta että siellä on elämänmakuinen elämä, yhden pienen ihmisen hortoilu ja paras mahdollinen yritys elää elämäänsä niin että on kosketuksissa rehellisesti itseensä mutta kuitenkin sopusoinnussa muun maailman ja siihen kuuluvien ihmisten kanssa. Taaksepäin katsoessa on aina jälkiviisautta ja sellaista "voi kun olisin silloin tiennyt, niin olisin tehnyt niin ja näin". Pahinta on katsoa suoraan silmiin tilanteita, joissa on loukannut toista ihmistä tai tullut loukatuksi. Toisaalta juuri niissä hetkissä ja tilanteissa on paljon viisautta ja yritystä kasvaa. Mahdollisuuksia päästä jonnekin syvemmälle. Seesteisyys on minulle nyt sitä, että tajuan olevani ihan tavallinen tunteva ja tarvitseva ihminen ja että elämässä on armoa ja anteeksiantoa. Armo ja anteeksianto ovat ehdottomat suosikkikysymykseni tällä hetkellä. 

Taakse- ja eteenpäinkatsomisessa on eri horisontteja. Kun katsotaan oikein syvälle taakse lähestytään psykoterapiaa. Siihenkin uskon vahvasti vaikka en (vielä) terapeutin saliin ole astunutkaan. Uskon että jokaiselle tekee hyvää katsoa syvälle menneisyyteen ja löytää niitä omia demoneja ja elämän edellytyksiä. Käyn vielä sellaista keskustelua itseni kanssa, että haluanko todella lähteä rakentamaan tällaista matkaa jonkun ventovieraan terapeutin kanssa. Minusta tuo ajatus ventovieraasta ihmisestä on ehkä se oudoin. Eikö kaikkein syvimmät ja kipeimmät asiat elämässä pitäisi jakaa sellaisen ihmisen kanssa joka on muutenkin läheisin ja suurin elämänkumppani? Olisihan se omalla tavallaan imartelevaa mennä jonnekin vastaanotolle ja aloittaa tykitys. Varmasti saisin tuntea itseymmärryksen hetkiä ja suuria oivalluksia, mutta enkö jotenkin karkaisi siinä omalle matkalleni? Niin ja miten jaksaisin odottaa jotain istuntoa kerran-pari viikossa? Luin tuossa kesällä muutaman kirjan ihmisten psykoterapiakokemuksista ja ne jotenkin vahvistivat käsitystäni siitä, etten toistaiseksi haluaa elämääni mitään "terapeuttihenkilöä" ja riippuvuutta istunnoista. Toistaiseksi olen siis turvautunut sellaiseen päivittäiseen kevytterapiaan, jossa tasaisesti keskustellaan kevyemmällä ja syvemmällä tasolla elämästä läheisimpien kanssa. Vaikeimpina aikoina täytyy mennä aika kauas historiaan, tasaisempina aikoina riittää pieni "miltä nyt tuntuu" -tarkastelu.

Seesteisyys on tällä hetkellä myös eteenpäin katsomista, ilon ja onnen tavoittelua tässä ja nyt. Haaveilu, unelmointi ja leikkisyys ovat armon ja anteeksiannon jälkeen listan top vitosessa. Arki valuu joskus huomaamatta, pikkuhiljaa, pienin askelin tasapaksuun turtaan. Sitä toistaa itselleen, että minullahan on kaikki niin hyvin ja oikeastaan ei tässä mitään enempää voisi toivoakaan. Sitä lukkiutuu ajatukseen ja painaa omia tarpeita pidemmältä ja lyhyemmältä ajalta maton alle. Oma aloitteellisuus katoaa ja tuntee kyntävänsä kuin suossa. Lopulta sitä elää elämää, jossa koti ja arki on turtaa suorittamista ja haaveet ja unelmat karkaavat yhä kauemmas ja kauemmas.

Seesteinen eteenpäinkatsominen on siis haaveilua ja unelmointia. Erityisen tärkeää juuri nyt on unelmoida joka päivä. Hellitän ja irrotan vähän jalat maasta. Heittäydyn untuvaiseksi joka hiljaa leijailee ja välillä ottaa taas tuulta. Totuus on se, että minun jalat eivät irtoa maasta jos elämä on ihan täynnä: työtä, harrastuksia, yhdistyksiä, perhettä, kavereita ja kokouksia. Silloin minusta tulee rautarouva, joka on pultattu maahan ja sitä ei hetkauta mikään, eikä se tarvitse mitään. Itseriittoinen ja yksinäinen. Viimeiset kaksi vuotta olen ahtanut elämäni täyteen asioita. Oopperoita, luistelua, työtä ja siinä sivussa olen yrittänyt olla äiti tälle perheelle. Ei hyvä. Ei siinä pääse lentoon. Tästähän se kaikki viimeksikin lähti. Hektisen elämänvaiheen jälkeen lähdettiin taas tavoittelemaan seesteisyyttä. Olenkohan oppinut jotain?

P.S. Vuodatus hävitti serveriturman myötä kaikki blogini vanhat kuvat. Tekstit kuitenkin tallella. Tässä uuden alun ensimmäinen kuva. Suomen eteläisimmät saunakukat Bengtskärin majakkasaarella.