Olen jo viimekertaisesta rutiinitekstistä asti ajatellut kirjoittavani seuraavan tekstin kirkosta, uskonnosta tai uskonnollisuudesta ja ennen kuin ehdin, ystäväni toiselta puolelta maailmaa avasi aiheen käsittelyn. Muutamassa kirjoituksessani tätä aihetta ja omaa maailmankatsomustani olen jo käsitellyt jonkin verran, mutta nostetaan kissa pöydälle nyt ihan pääteeman muodossa. Teema oli myös mukavasti esillä sunnuntain (13.9) Hesarissa, jossa todettiin suomalaisten arvojen muuttuneen 2000-luvulla konservatiivisemmiksi, vaikka uskonto ei tässä tutkimuksessa tai ainakaan HS:n artikkelissa noussutkaan kovin keskeiseen asemaan.

Kristillinen kasvatus on tullut meille Y-sukupolven kasvateille vielä yhteiskunnan avustuksella/pakolla riippumatta siitä, kuinka uskonnollinen koti oikeastaan oli. Elämänkatsomustietohan oli aikamoinen alternative-linja vielä meidän aikana ja siihen osallistui lähinnä marginaalinen ryhmä "kirkkoon kuulumattomien lapset". Yhden uskonnon peruspilarit ovat siis istutettu meihin kuin salaa. Kaikki saivat ainakin yhden selityksen siitä, miten maailma on syntynyt, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja minkälaisten sääntöjen pohjalta länsimainen kulttuuri on luotu. Toki rinnalla kulkivat tieteelliset maailmanselitykset sekä Kalevalan sotkanmuna, mutta nämä tarinat olivat osa biologiaa tai äidinkieltä siinä, missä uskonnolle oli pyhitetty oma kouluaineensa.

Tästä evankelis-luterilaisen uskonnon valta-asemasta on sittemmin käyty valtavaa keskustelua ja oma käsitykseni on, että kouluissa ja päiväkodeissa uskonnollisuus on jäänyt viimeaikoina opettajakunnan maallistumisen myötä melko ohuelle joulukirkkolinjalle. Oletan myös, ettei uskonnollinen kasvatus enää kuulu kovin keskeisenä osana päivähoidon ja koululaitoksen opetussuunnitelmaa, mutta tämä on puhdas arvaus. Suuntauksena tämä lienee omalla tavallaan hyvä asia monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja asiaan vihkiytyneet ovat varmasti oikeassa siinä, että lapsia on syytä kasvattaa alusta alkaen laveampaan maailmankatsomukseen.

Äitinä kuitenkin heräsin tähän tosiasiaan esikoiseni kohdalla. Onko siis minun tehtäväni nyt kertoa elämän suuriin kysymyksiin liittyvät selitykset lapselleni, kun yhteiskunta ei enää ota niihin niin voimakkaasti kantaa? Huomasin oman pullamössöyteni samaan tapaan kuin hammashoidossa: purskuttajatäti ei enää käykään koulussa, eikä ekaluokkalaiset lähde päiväretkelle hammaslääkäriin, vaan minun äitinä on pidettävä huolta lasteni hammaslääkärivarauksista. Tilanne oli jotenkin hämmentävä - enhän minä, joka olin saanut maailmanselitykset kodin ulkopuolelta, osannut ottaa selityksiä osaksi perheen lastenkasvatusta. Pitäisikö minun istuttaa lasteni iltarutiineihin iltarukous, vaikka en itse koskaan oppinut tuolle tavalle? Rukouksia esitettiin ihan tarpeeksi muissa yhteyksissä ja sitä kautta olen kuitenkin elämässäni saattanut turvautua tähän viimeiseen oljenkorteen epätoivon, epävarmuuden ja pelon hetkillä.

Kuulun siis kirkkoon tietoisesti ja missään vaiheessa minulla ei ole tullut tarvetta erota kirkosta. Jossain vaiheessa koin mieheni kirkkoon kuulumattomuuden suorastaan kynnyskysymyksenä parisuhteemme onnistumiselle. Nyt olen huomannut, että uskonsuhteemme on kuitenkin hyvin samanlainen - mieheni vain haluaa pysytellä instituution ulkopuolella siinä, missä minä koen insituution taas ihmisen luomukseksi - toki keskeneräisksi, kankeaksi ja keskinkertaiseksi, mutta kuitenkin kuulumisen arvoiseksi. Ehkä taustalla on antropologien näkemys pyhästä: pyhä ei ole jotakin yliluonnollista vaan yhteisöllisyydestä nouseva kollektiivinen kokemus, että yksilö ei ole yksin. Tätähän juuri on kirkko ja seurakunta.

Mitä tulee lasten uskonnolliseen kasvatukseen, olen tietoisesti turvautunut seurakunnan palveluihin. Seurakunnan päiväkerho muistuttanee nykypäivänä aika tavalla oman aikani peruskoulua. Leikin ja yhdessäolon välissä uskonaiheita käsitellään ammattilaisten rutiinilla ja minut on vapautettu tästä tehtävästä. Minä sitten vain tuen kotona tarinoiden opetuksia. Kun isomummi kuoli, selitys elämän päättymisestä oli valmiina.

Usko ylipäätään on jokaisen henkilökohtainen asia ja viimeiseksi haluan kritisoida tai kyseenalaistaa muiden tapoja. Olen kuitenkin ollut kiitollinen uskonnolliselle kasvatukselleni monta kertaa elämässäni. Silloin kun on elämässä muutenkin avuttomimmillaan, on kovin kovin raskasta ruveta vielä pohtimaan omaa vakaumustaan ja suhdettaan asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Näissä tilanteissa olen ollut kiitollinen sille yhdelle, olkoonkin epätäydelliselle ja puutteelliselle mallille suhtautua ihmiselämään. Puutteellisuuden näissä tilanteissa korvaa toisaalta juuri ihmisyys ja yhteisöllisyys. Kirkolla ja seurakunnalla on toimintamallit ja  ammattilaiset juuri näihin elämän kipupisteisiin ja on hämmästyttävää, miten kliseiset sanat yht'äkkiä puhuttelevat paatuneintakin kyynikkoa. Nykyään herkistyn papin puheista lähes poikkeuksetta. Viimeksi seurakunnan perhekerhossa lastenevankeliumin sanat "sallikaa lasten tulla minun tyköni" kirvoitti kunnon kyyneleet silmiin. Odotan jo kauhulla perjantaista sadonkorjuukirkkoa, jossa Eevan Siili-kerho esittää ihastuttavassa Paraisten harmaakivikirkossa jonkun tuttuakin tutumman lastenvirren. Oih.

Usein tapakristillisyys ymmärretään jotenkin negatiivisena asiana. Itse taas suhtaudun tapakristilisyyteen varsin positiivisesti. Mielestäni tämä kuvastaa vain sitä nyky-yhteiskunnan onnellista hyvinvoinnin tilaa, jossa ihmisolento joutuu kohtamaan elämän varjopuolet kenties ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kirkkohäitä vietetään neitseellisissä tunnelmissa ja tärkämpää on kaunis puku ja bileet, kuin kristillisen toimituksen sanoma. Jos joku saa elää elämänsä loppuun asti tasaisessa tapakristillisyydessä, niin onni on todella ollut hänen kanssaan. Eiköhän kuitenkin jokainen jossain vaiheessa joudu tosiasioiden kanssa kasvokkain ja silloin tapakristillisyys saattaa tuoda lohtua tai sitten ei. Avun ja lohdun mahdollisuus on silloin ainakin tavoitettavissa, toinen asia on, osaako tapakristity tarttua tilaisuuteen. Toisaalta tällöin apu oikeastaan kävelee luokse ja kyse on siitä, haluaako tuon avun ottaa vastaan.

Pidän myös kirkkorakennusten ja kirkollisten toimitusten kauneudesta. Yhdyn siis tarinaan Venäjän muinaisesta tsaarista, joka lähetti miehensä matkaan valtsemaan valtakunnalle uskontoa: ortodoksisuus voitti, koska seremoniat olivat näyttäviä ja taianomaisia verrattuna katolilaisuuteen. Tunnistan itsekin tämän seremonioiden ja kirkkorakennusten viehätyksen ja osasyyn haluun kuulua kirkkoon. Ikiaikainen musiikki, pelkistetyt tilat ja muutama koskettava sana riittävät minulle. Joskus vielä otan tavaksi vaikka kerran kuussa kävellä sunnuntaikirkkoon ja ihan vaan hiljentyä penkkiin. Hassua, että haluaisin kovasti mennä sunnuntaina kirkkoon, mutta moinen rutiini ei ole vielä vaan jotenkin istunut elämänrytmiin. Ehkä joku kaunis päivä vielä.