Milloinkohan se oli? Olisiko ollut joskus kesällä 1986, kun ensi kertaa laitoin päälleni uimapuvun - siis sellaisen tytöille tarkoitetun jumppapukumallin. Siihen asti olin aina uinut shortseissa kuten veljeni ja kaikki mökkinaapurini. Shortseja oli monet, jotta saattoi joka uintikerralle ottaa kuivat. Uimapukuja vain yksi. Paljon shortseja, yksi uimapuku, siinä minun elämäni muutenkin. Kaksi veljeä, 2-6 mökkinaapuria, 2-4 serkkua ja kaikki muut poikia paitsi minä. Ei ollut mitenkään tavatonta että olin ainut tyttö toisinaan kymmenenkin lapsen joukossa. Tilannetta kärjisti vielä se, että yleensä olin paitsi ainut tyttö myös koko joukon nuorin.

Koko ajan mielessä oli pieni pärjäämisen ja näyttämisen pakko. Oli pärjättävä poikien maailmassa poikien säännöillä, tyttöydestä ei ollut mitään apua eikä näin ollen mitään merkitystä, oli parasta olla poika. Ajatusmaailmani rakentui tällaisessa ympäristössä. Minulla ei ollut tyttöidoleita, en leikkinyt nukeilla, ei hameita, en kirjoittanut päiväkirjaa ja lempivärini oli sininen. Elämäni normit vain ohjasivat minua valitsemaan näin. Vaaleanpunainen olisi joka tapauksessa teilattu ja nukkeleikeille naurettu. Hauskinta oli kroketinpeluu, saunominen, uiminen, kortinpeluu ja ylipäätään sellainen poikamainen action. Olin mielestäni etuoikeutettu kun sain viettää aikaa vain vanhempien poikien kanssa. Veljet kertoivat säännöllisin väliajoin, että puhun kimeällä äänellä, vingun ja olen ruma. Veljiltä sain ihailua, kun osasin tehdä poikien juttuja, olin hyvä urheilussa ja pysyin poikaleikkien perässä huolimatta siitä, että olin tyttö ja kaikkein pienin. Pärjäämistä arvostettiin, veljellinen kiusaaminen oli jatkuvaa. Vihasin veljiäni mutta olin kuitenkin ylpeä siitä, että minulla oli kaksi isoveljeä.
 

Poika

Minusta tuli poikatyttö, ei minusta muuta olisi voinut näistä lähtökohdista tulla. En mitenkään tietoisesti ottanut tuota roolia, mutta olin niin läpensä poikamaisessa maailmassa kasvanut, etten oikeastaan osannut tai voinut olla muuta. Poikatyttöys oli minulle helppoa. Skeittaamaan en opetellut mitenkään tietoisesti vaan se nyt oli se vapaa-ajanviettotapa, kun olin veljieni kanssa Hollannissa. Pelasin tennistä, olin hyvä siinä. Partiossa oli hyvä meininki. Poikatyttönä kahlasin läpi peruskoulun. Olin sellainen koulussa pärjäävä rääväsuu. Tulin aina poikien kanssa hyvin toimeen. Pojat ehkä jollakin tavalla jopa pelkäsivät minua, enkä koskaan jäänyt alakynteen. Poikatyttöys oli minussa aika syvällä, sillä missään vaiheessa en hullaantunut perinteisen tytön lailla rock idoliin tai poikabändiin. Sen sijaan friikahdin täysin taitoluisteluun ja seurasin Susanna Rahkamon ja Petri Kokon uraa vastaavalla innostuksella. Poikatyttöys ei ollut minulle myöskään mikään vankila, mutta kipuilin sen kanssa että en oikeastaan osannut olla tyttö, peiliinkin tuli katsottua ja oikeastaan olisi ollut aika kiva vähän meikatakin, mutta en osannut ja hävetti.

Poikatyttö

Tyttö minusta kuoriutui. Tämän koin oikeastaan ihan konkreettisesti kun tulin vaihto-oppilasvuodelta takaisin ja sukujuhlissa kuulin serkkuni kysyvän veljeltäni - onko tuo tosiaan Marja. Ja tämä siis sellaisessa hyvässä mielessä. Olin selvästi muuttunut serkkuni silmissä tytöksi tuon vuoden aikana. Meikkiäkin käytin ja olin oppinut Afrikassa hymyilemään. Afrikassa hymyllä pääsi minne vain. Rotary-BMW:n ovi aukesi matkoille pitkin eteläistä Afrikkaa, kun vain jaksoi olla hymyilevä vaihto-oppilastyttö. Tyttönä oleminen oli kivaa. Halusin ennen kaikkea olla tyylikäs, ajaton ja vähän salaperäinen. Poikahistoriasta oli hyötyä tyttöydessä. Kuin salaa olin saanut seurata sitä, mistä pojat tykkää. Koko elämänsä kun on kuunnellut poikien juttuja, on helpompi ymmärtää ja asetella sanansa oikealle taajuudelle. Koin että minulla on suorastaan salainen ase. Tyttönä minulle oli erityisen tärkeää, että minua arvostetaan ajatuksieni ja älykkyyteni vuoksi. Kauneus ja naisellisuus tuli hoitaa hiljaisuudessa, eikä siihen sopinut uhrata turhaa aikaa - saati rahaa. Oli yksinkertaisesti oltava luonnollisesti kaunis - hienovaraisesti valita junttiuden ja pynttäilyn välistä se tyylikäs keskitie. Prinsessailu oli täysin out - bimboa, ja minähän en ollut bimbo. Tyttönä menetin myös oman äitini. Vähän liian aikaisin, mutta eihän näille asioille voi olla hyvää aikaa. Sitä suren etten saanut jakaa äitini kanssa äitiyttä saati naiseutta.

Tyttö

Tytöstä tuli äiti 23-vuotiaana. Tulin äidiksi aikaisemmin kuin olin ajatellut. Olin koko elämäni katsellut perässä, kun veljet ja serkut ovat jo yliopistossa ja minä vielä tahkon ala-astetta; tai viettänyt rippijuhlia kun toiset pääsivät jo ylioppilaaksi. Nyt oli kerrankin minun vuoro olla ensimmäinen ja olin aika ylpeä tilanteestani. Äitiys on ihanaa ja kamalaa, mutta ennen kaikkea totaalista! Vaikka kuinka taistelin vastaan niin biologia ja hormonit ja KAIKKI tekivät minusta äidin. Äitiydestä olen kirjoittanut kirjoituksen, kun tämä seesteisyysprojekti alkoi. Silloin toivoin tulevani ihan oikeaksi äidiksi: "Tuleekohan minusta joskus ihan oikea äiti". Äitinä oleminen on kuitenkin hirvittävän tyydyttävää. Lapsen saaminen on elämän huikeimpia kokemuksia ja elämän täyttää rakkautta halajavat lapset. Täydellisessä valta-asemassa voi nauttia elämän omista ihmeistä.

Äiti

Naiseus, tämä on nyt sitten se viimeisin oivallus. Tuo tunne alkoi kasvaa sisälläni vähitellen kun Urhon vauva-aika alkoi taittua taaperoksi. Ensin jäi imetys, sitten tutit ja tuttipullot, vaipat, pinnasänky. Pikkuhiljaa nuorimmaisesta tuli lapsi joka syö, juo, käy potalla ja puhuu. Lisäksi oli selvää, että perheeseen ei tule enempää lapsia. Aiemmin, kun olin alkanut tuntea kaipuuta naiseutta kohtaan olinkin jo pian uudelleen raskaana ja uuden äitiysprojektin pauloissa. Kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen on raskasta. Lapset kiukuttelee, pyytää ja vaatii. Nyt tuntui, että äitikapasiteettini oli imettty tyhjiin. Suoritin paitsi töitä ja harrastuksia myös kotia. Iltaisin lasten nukahdettua löysin itseni katselemassa itseäni peilistä, silitin paljasta olkapäätäni ja tunsin että vartaloni tarvitsee ihailua ja kosketusta. Tunsin että kolmen lapsen jälkeen olen kuitenkin vasta 34-vuotias, vartaloni ei ole ihan pilalla ja haluaisin elää tämän vartaloni ja mieleni kanssa naisen parasta aikaa. Olin lopen väsynyt olemaan pelkkä äiti. Päivisin annoin itsestäni töissä, iltaisin kotona. Olin pohjaton kaivo josta otettiin ja otettiin ja lopulta tuntui että kaivo on tyhjä. Mietin, mikä on se lähde, josta minun tulisi täyttää kaivoa. Tuotin oopperoita, ostin taidetta. Kaipasin äitiä. Katselin miestäni, joka halaili ja pussaili yhteisiä lapsiamme ja tunsin kateutta. Tyhmemmänkin yksilön olisi pitänyt tajuta, että parisuhteessamme oli ongelmia, vaikka arjen tasaisuus ja tasapuolinen työnjako ei sitä suoraan indikoinut. Halusin kasvaa naisena tai oikeastaan vasta tulla naiseksi. Häpesin ajatuksiani, enkä saanut niitä sanottua. Olin ansassa äitiroolissa, enkä osannut tulla sieltä ulos. Olin ryhtynyt tytöstä äidiksi ja sisälläni huusi nainen, joka etsi ulospääsyä. Halusin tulla kosketetuksi, nähdyksi, ihailluksi, hemmotelluksi, palvotuksi.

Klassinen parisuhdekriisi, identiteettikriisi, uupuminen.

Elän päällisin puolin edelleen samassa maailmassa kuin ennenkin, mutta monella tavalla ajatusmaailmani meni viime keväänä uusiksi. Entä se nainen minussa?

Jos tyttönä oleminen on kivaa, niin naisena oleminen on ihanaa. Nainen rakastaa. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta ja siitä naimissa 10 vuotta ja tänä keväänä sanoin miehelleni ensi kerran, että rakastan häntä. Ei ole aiemmin vain tuntunut siltä. Onhan se ankaraa. Mutta niin se on. En ole osannut rakastaa. Jos emme jo olisi naimisissa, menisimme nyt naimisiin. Ensimmäistä kertaa olen myös pohtinut, mitä rakkaus ja rakastaminen oikeastaan ovat. Minusta tuli frommilainen. Erich Fromm kiteyttää mielestäni oivallisesti rakkaudesta ja rakastamisesta kirjassaan Rakkauden vaikea taito. Oivallus on yksinkertainen ja lukee suoraan kirjan takakannessa: "Rakkaus ei ole tunne vaan taito." Tästä aiheesta ei sen enempää nyt mutta palaan tähän varmasti.

Koskettavin käytännön tarina, johon tutustuin oli Suvi Tirkkosen avioliiton pelastustarina. Siinä jo viidenkymmenen paremmalle puolelle pääsyt kolmen lapsen äiti päätti kammeta liiton ylös suosta pitkälti juuri frommilaisin keinoin. Ihastuttavaa luettavaa. On mieletöntä lukea, kuinka ihmiset onnistuvat siinä mikä on kyllä kaikkein vaikeinta - rakastamisessa.

Nainen