Käytän koruja varsin säästeliäästi. Jos käytän koruja, ne ovat lähes poikkeuksetta äitini vanhoja. Äidilläni oli, tai pitäisikö sanoa on, korulipas, musta ja nahkainen ja siinä on punainen samettivuori. Lipas on rakennettu niin, että ensimmäisellä tasolla on ura sormuksille sekä laajempi tila vitjoille. Ensimmäisen tason voi nostaa pois ja alta avautuu lippaan pohja, jonne mahtuu vaikka paksuja rannekoruja. Lapsena tuo lipas oli houkutteleva ja silloin tällöin järjestin korut, jotta lipas mahtuisi edes joskus kiinni.

Sain tuon korulippaan sellaisenaan, kun äitini kuoli vuonna 1998. Silloin lipas oli pieni lohtu, mutta tiesin aina, että se tulee seuraamaan mukanani, minne ikinä muutakin. Merete Mazzarellaa lainatakseni, tämä korulipas sisältöineen ei edusta vain totunnaista turvallisuutta vaan on kerta kaikkiaan korvaamaton.

Äidin korulipas on aina pursunut yli äyräiden.
Tingentangelit kultavitjojen kanssa sulassa sovussa - edelleen.

Äitini käytti koruja runsaasti. Äidillä oli aina 3-4 sormusta sormissaan ja kävelypukuun sopivat kaula- ja rannekorut. Korvakorut olivat päällä vuorokauden ympäri ja rintaneuloja hän vaihtoi mielellään asukokonaisuuteen sopiviksi. Äitini oli pidempi kuin minä. Hänen ruumiinrakenteensa oli minua suurempi ja joskus hän manasikin itseään romuluiseksi. Lapsen näkökulmasta äiti oli aina iso, mutta tosiasiassa äitini oli vain hieman keskimittaista pidempi, hoikka ja erittäin tyylikäs nainen. Oman ruumiinrakenteeni olen saanut isältäni. Äiti muistutti minua usein, että olen onnekas, kun minulla on pienet linnunluut. Pitkään ajattelinkin, että äitini korut eivät tule koskaan sopimaan minulle. Vähitellen olen kuitenkin sovitellut koruja. Monet ovat kauniita sellaisenaan ja minulle on selvinnyt, että useita koruja voi myös pienentää sopivaksi.

Ensimmäisen kerran taisin vakavissani kurkistaa korulippaaseen omien häitteni alla. Olin laittamassa päälle äidin vanhan hääpuvun ja vahasta kuvasta huomasin, että äidillä oli rinnassaan minulle lapsuudesta tuttu kameekoru. Etsin kameeta lippaasta, mutta silloin korua ei löytynyt. Äidin sisko Hollannista lähetti minulle kuitenkin vastaavan korun ja minulla oli häissäni hopeinen kamee. Äitin koru löytyi myöhemmin erään jakkupuvun rinnasta, kun vaatteet vähitellen ajautuivat kirpputoreille.

Äitin ja siskon kamee

Näiden korujen kautta olen myös saanut vähän kurkistaa äitini perheeseen. Äidillä on kaksi pikkusiskoa ja tytöille hankittiin koruja ikään kuin sarjassa. Käsitykseni on, että kaikilla tytöillä on omat kameensa niin, että äitini koru on kehystetty kultaisella soljella, äitini siskon hopeisella soljella ja jos logiikkaa jatkaa, niin pienimmän siskon koru on pronssisessa kehyksessä. Kolmannesta korusta minulla ei kuitenkaan ole varmuutta. Tämän kameekorun lisäksi tiedän että isovanhempani keräsivät tyttärilleen rannekorut, joihin he toivat muistoja ulkomaanmatkoiltaan. Äitini koru on kultainen, siskon jälleen hopeinen ja oletan että kolmannella siskolla on samanlainen koru, mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta.

Äitini käytti kultaista rannekorua usein ja arkena. Siihen on kerätty kultaisia pieniä matkamuistoja maailman eri kolkista. Tai näin minulle on annettu ymmärtää. Kun nyt tarkemmin tutkin tuota korua, alan kallistumaan, että muistot ovat vähintäänkin Euroopasta ja vielä tarkemmin ajateltuna aika moni niistä viittaa välimeren maihin. Helposti tunnistettavia ovat Capitolinuksen susi, joka imettää Romulusta ja Remusta, sekä Chianti-viinipuollo. Yksi muisto on selvästi Erechteionin karyatidit Ateenasta. Sitten nuo muut: härän pää, nahkasaapas, villakoira, hevonen, (jonkun eläimen) sarvi, hevosen pää, sekä pallo, johon on upotettu useita turkoosikiviä. Joka tapauksessa haluan ajatella, että näitä pieniä kultaisia muistoja on kerätty eri paikoista ja aina kun vanhemmat ovat tulleet kotiin, sisarukset ovat saaneet tuliaisiksi yhden pienen kultaisen, hopeisen tai pronssisen muiston.

Tätä kultaista rannekorua olen käyttänyt paljon, mutta en koskaan arkena, kuten äidilläni oli tapana. Ensimmäistä kertaa käytin korua, kun teetin itselleni ensimmäisen iltapuvun mustakultaisesta silkistä, jonka olin saanut saanut lahjaksi Hollannin-tädiltäni. Tuon puvun kanssa kultainen rannekoru on upea, mutta pienen härän kippurat sarvet ovat saaneet kankaaseen pari ikävää purkaumaa ja viimeaikoina olen vältellyt näiden käyttöä yhdessä.

Viimeisenä lippaasta otin käyttöön sormukset. En uskonut niiden koskaan sopivan minulle. Vuosi sitten alkusyksystä  kuitenkin jostain syystä kurkistin lippaaseen ja löysin suuren sormuksen, joka oli äidin kädessä lähes aina. Huomasin, että sormus istui mainiosti oikeaan keskisormeeni ja jätin sen siihen. Sormuksessa on iso vihreä ovaalinmuotoinen kivi ja itse sormus on hopeaa. Sormus muistuttaa kilpeä ja peittää koko nivelen välin. Tämänkin korun äiti on saanut tuliaisena isovanhemmiltani. Jos oikein tulkitsen, kyseessä on Atsteekkisormus. Kivi on jo pitkään ollut keskeltä halki ja muistan jo lapsena raaputelleeni sormusta äidin sormessa ja ihmetelleeni, kuinka kivi voi haljeta. Lyhyen käytön jälkeen kiveen tuli toinen halkeama. Nyt sekä äiti että minä olemme jättäneet sormukseen jälkemme.

Sormus oli kädessäni pidemmän aikaa, kunnes yhtenä päivänä kesämökkimme puutarhassa hätkähdin. Olin poimimassa marjoja ja katseeni osui juuri siihen käteen, jossa sormus oli. Minulla oli lyhythihainen paita, ranne ja kyynärvarsi näkyivät paljaina. Hetken tuntui kuin olisin jossain muualla ja käsi ei ollutkaan minun. Näin edessäni äitini käden, jossa ranneluun pää törrötti tavallista enemmän. Etsin katseellani pigmenttilaikkua, joka kehysti törröttävää luuta. Sitten käsi olikin jo minun ja poimin taas marjoja. Tunne oli lämmittävä. Oma 35-vuotias käteni on epäilemättä enemmän äitini kuin pienen lapsen käden näköinen. Sen pienen lapsen, joka luuli, ettei voisi näitä koruja koskaan käyttää.

 Oma käsi.