Huh, pulssi hakkaa 200 ja olo on kuin piestyllä. Hämmästyksekseni kuitenkin huomaan, että tauti tekee minusta seesteisen. Eihän tässä kunnossa voi huutaa ja räyhätä vaan asioihin on suhtauduttava rationaalisesti ja keksittävä säyseitä ratkaisuja lasten riitoihin. Tästähän voisi vetää sellaisen teorian, että luonteen seesteisyys kasvaa vanhenemisen ja ruumiin heikentymisen myötä. Olisikohan niin? On helpompaa luovuttaa ja priorisoida asioita, kun ruumis asettaa jo tietyt reunaehdot.

Olen aina ollut liikunnallinen, enkä koskaan myönnä jaksamista ja fyysisiä rajoitteita jonkun haluamani asian esteeksi tai syyksi jonkin velvoitteen tekemättömyydelle. Flunssa ei esimerkiksi mielestäni ole kelvollinen syy olla poissa töistä. Vain luuserit jäävät kotiin yhden pienen flunssan takia.

On vaikea myöntää, että nyt on pakko mennä nukkumaan.

Aamu. Molemmat lapset kiukuttelee, kaikki huonolla tuulella. Aurinko paistaa flunssasta huolimatta. Seesteisyys on taas koetuksella.