Luin vanhoja kirjoituksiani *viiden* vuoden takaa. Yksi suosikeistani oli nimetty niinkin hohdokkaasti kuin Arki. Yksinkertainen kuvaus, jossa kertaan tavallisen päiväni. Arki tuntuu aina pysyvältä. Päiviä toisensa jälkeen, aina samanlaista, loppumatonta junaa. Kuitenkin arkeni on muuttunut lähes täysin tuosta viidenvuodentakaisesta. Ihmisen on hyvä aika ajoin kirjoittaa arjesta, jotta voi palauttaa tuon tavallisuuden, mikä kauempaa katsottuna on monella tapaa eksoottista. Valokuvissa on vähän sama. Vanhoja valokuvia katsellessa sitä kiinnittää huomiota taustalla näkyviin kalusteisiin, vanhoihin maitopurkkeihin tai leluihin, arjen yksityiskohtiin, jotka ovat jo aikaa sitten unohtuneet. Alkuperäinen tarkoitus on ehkä ollut kuvata syntymäpäiväsankaria tai ensimmäistä kesälomapäivää, mikä ei jälkikäteen ole kovinkaan kiinnostavaa.

Millainen arki nyt on? On kahdenlaista arkea. On etätyöarkea ja toimistotyöarkea. Tämän tarinan kannalta kiinnostavampi on etätyöarki, jota on suhteessa kuitenkin enemmän.

Etätyöarki alkaa kännykän hälytyksellä, mutta myös yhä useammin vaimealla tyttären kännykän hälytyksellä alakerrasta. Eeva on todellinen aikastressaaja ja haluaa herätä aina puolitoistatuntia ennen koulun alkua, jotta voi lähteä kävelemään kouluun puoli tuntia ennen välituntikellon soimista. Useimmiten en nouse omaan hälytykseeni vaan torkutan ja jatkan unia. Pasi nousee sängystä ja laittaa kahvit, herättelee Aapoa ja Urhoa ja tarjoilee aamupalaa vaihtelevalla menestyksellä. Tyypillisesti kerään itseni siinä vaiheessa kun pöppöröinen Urho pitää kantaa aamupalapöytään. Pasihan ei saa selkäleikkauksen vuoksi kantaa mitään 4kg painavampaa. Well, kaikilla on arjessa omat rutiininsa. Aamupalapöytään kannetaan Urhon lisäksi myös tyyny ja peitto ja niille on tarkoin määritetty rituaali, miten ne asetellaan tuolille ja syliin. Huoh. 

Urhon aamupöppörö

Jep - pääsin siis ylös sängystä. Eeva ja Aapo lähtevät omia matkojaan kouluun ja Urho pitää edelleen kuskata. Näin talvi/loska/jääaikaan menopeli on auto. Onneksi syksyllä ja keväällä on pyörä. Onnistun vaihtelevasti saamaan itselleni päälle jotakin yöpuvun ja normaalivaatteiden väliltä - yleensä jonkinlainen hybridi legginssejä, villasukkia ja yöpukua. Pitkä lanteiden yli menevä untuvatakki kätkee alleen todellisuuden, niin eipä sillä niin väliä. Muistan ikuisesti äitini niksipirkan laittaa vyö pitkän mekkoyöpuvun päälle, vetää helma ylös polvipituiseksi ja sitten vaan pitkä takki ja saapikkaat niin homma toimi.

Pasi lähtee töihin jossain siinä välissä, toki nyt sairaslomalla pitää minulle seuraa kotona. Parasta aamuissa on se, kun talo on tyhjennetty ja voin keskittyä töihin (lue: ensin kahviin sitten töihin). Työpäivä rytmityy virtuaalikokousten ympärille. Jossain välissä pidän lounastauon. Lapset tulevat tai sitten eivät tule kotiin koulusta, syövät tai eivät syö oma-aloitteisesti sitä, mitä jääkaapista löytyy ja tekevät omiaan (lue: avaavat jonkinasteisen pimputtimen välillä TV-kännykkä). Tosiasiassa minulla on erittäin hämärä käsitys, mitä kotona tapahtuu 12-16 välillä, jolloin täällä kenties on joku muukin kuin minä. Yleensä dialogi on varsin yksipuolista minun huutaessa keittion ulkopuolelle, että nyt on tärkeä palaveri - ei saa häiritä.

Klo 16 jälkeen pitää herätellä ajatuksia ja miettiä, mikä päivä ja kenellä on mikäkin harrastus. Ma, Ti, Ke sisältää useampia kuskaamisia balettiin, sählyyn, jalkapalloon, huilutunnille jne. To, Pe on rauhallisempaa. Erityisesti talvella ja loskakeleillä kuskaamista on enemmän, mutta keväällä ja syksyllä osa matkoista onnistuu myös pyörällä. Tälle keväälle Eevalle on luvattu Jopo ja uusi kypärä, jotta kulkeminen lähiharrastuksiin menee vaivatta. Vanha pyörä on kuulemma NIIN ruma, että sitä ei todellakaan voi enää käyttää ja vanha Nutcase-kypärä pinkeillä kukkakuvioilla NIIN last season, että sillä ei kehtaa enää kulkea. huoh. Aapolle hankittiin kunnon hybridipyörä, jolla poika kulkee mielellään mutta näille jää/lumi/loskakeleille pyöräily on (minun mielestä) liian varaallista.

Usein jatkan töiden tekoa vielä harrastuskuskailujen välissä, riippuen vähän kiireen tasosta ja motivaatiosta. Toisinaan päivä kuitenkin päättyy siinä neljän aikaan. Pasi tulee kotiin viiteen mennessä. Kuskailujen välissä syödään, katsellaan telkkaria, tehdään läksyjä, riidellään, halaillaan ja luetaan kirjoja. Viimeiset harrastukset loppuvat kahdeksalta. Illan viimeiset kaksi tuntia kuuluvat edelleen inhokkitunteihin. Vaikka lapset ovat jo sen ikäisiä, että osaavat pukea, syödä ja pestä hampaat itse, tämä ei suinkaan tapahdu itsestään. Iltapalan, yökkarin laittamisen ja hampaidenpesun ajaminen läpi tässä taloudessa on edelleen arjen riitaisin vaihe. Tuntuu kun kaikilla olisi käsijarru päällä. Kello käy ja nukkumaan pitäisi päästä säädylliseen aikaan, jotta aamuherääminen ei olisi yhtä tuskaa. Joka kerta ollaan kuitenkin lähempänä kymmentä kuin yhdeksää nukkumassa. Erityisesti Urholle se on aivan liian myöhään. Vauvavaiheesta itselleni on jäänyt päälle se, etten osaa rentoutua ennen kuin lapset ovat nukkumassa.

Lastenhuoneet hiljenevät siinä kymmenen jälkeen. Viimeaikoina olen käyttänyt illan viimeiset tunnit lukemiseen, toisinaan myös TV:n katseluun. Pasin kanssa meillä on tapana juoda yhdessä teetä. Jompi kumpi keittää pannullisen rooibos-teetä ja voitelee ison kasan varrasleipiä. Niitä sitten nakerretaan, hörpitään teetä, luetaan kirjoja ja valutaan hampaidenpesun kautta nukkumaan.