tiistai, 9. toukokuu 2017

Paluu politiikkaan

Aloitan kiitoksilla. Niin se on, poliitikot aina kiittelevät äänistä, mutta se todellakin tuntuu häkellyttävältä. Viisikymmentäneljä ihmistä on paneutunut vaalikoneeseen, lukenut blogiani, tuntee minut muuten tai tavannut minut keväällä kampanjan aikana. He ovat puntaroineet asiaa, käyneet äänestämässä ja kirjoittaneet lyijykynällä vaalilippuun 107. Se tuntuu huikealta. Kyllä, tein kotona harjoituksen, jossa mietin kuka minua voisi äänestää. Parhaimmissa skenaarioissanikin pääsin korkeintaan kahteenkymmeneen ääneen. Viisikymmentäneljä kertaa kiitos siis!  

Hauska kuriositeetti äänipotissa on myös piskuiset kolme ääntä Paraisten ulkopuolelta, yksi Iniöstä, Nauvosta ja Houtskarista. Yksi näistä äänistä on erityisen kuuluisa. Helsingin Sanomat uutisoivat Kuukausiliitteessä, että Rolf Schwartz Iniöstä on Suomen äänikunigas suurimmalla paikallisella (äänestyspaikkakohtaisella) ääniprosentilla. Vain 14 iniöläistä äänesti jotakuta muuta. Yksi noista äänistä on minun. Erityissydän tuolle äänelle.    

Oma äänisaaliini ei riittänyt valtuustoon, mutta Vihreiden lista oli hyvin tasainen. Puolue keräsi Paraisten kaikkien aikojen parhaan tuloksen 904 äänellä ja 11,6% kannatuksella (ks. Paraisten vaalitulos). Tämä toi Vihreille neljä (+1) valtuustopaikkaa, vaikka valtuuston koko pienentyi. Itse sijoituin Vihreiden listalla kuudenneksi ollen toinen varavaltuutettu. Listan kovuudesta kertoo myös se, että kahdeksan ehdokasta sai yli viisikymmentä ääntä.

Vaalien jälkeinen aika onkin ollut mielenkiintoista. Vaaleissa äänestetään valtuustopaikoista, mutta niiden lisäksi  jaetaan paikallisdemokratiaan mahdollisesti vielä enemmän vaikuttavat lautakuntapaikat. Näitä paikkoja on monin verroin enemmän kuin valtuustopaikkoja ja vaalitulos ratkaisee paikkojen määrän puolueittain. Varsinainen henkilövalinta paikkoihin tehdään puolueryhmien sisällä. Henkilöiden valinta ei ole sidottu vaalitulokseen vaan paikkoja jaetaan myös osaamisen, vaalipanostuksen, nais/mieskiintiöiden, kieliryhmän, omien intressien sekä puolueen kannalta järkevän kokonaisuuden perusteella. Tässä siis heti vaalien jälkeen ryhdytään siihen kuuluisaan yhteistoimintaan ja yhdessä tekemiseen. Harvoin käy niin, että omat toiveet ja kaikki muut kriteerit menevät yhteen, ja saa juuri sen paikan minkä haluaa. 

Itse olen osoittanut kiinnostukseni kulttuuri-, sivistys- ja ympäristölautakuntaan. Paikkojen jako on parhaillaan käynnissä enkä käy spekuloimaan, kuinka minun käy. Uskoisin kuitenkin että saan jonkun lautakuntapaikan. Sen verran tässä on pakkaa jo sekoitettu, että olen ajatuksellisesti käynyt läpi jokaisen lautakunnan perustehtävät ja miettinyt, mitä annettavaa minulla näihin olisi.

Kulttuurilautakunnan toimiala on minulle ehkä tutuin. Saaristo-oopperan myötä paikalliset toimijat ovat tuttuja ja ymmärrän kunnan nykyisen toimintamallin. Uskoisin, että eniten kehitettävää olisi siinä, että kulttuuri ja liikunta nostettaisiin laajemmin keskiöön tarkasteltaessa kuntalaisten hyvinvointia. Erilaiset kulttuuri- ja liikuntatoimijat voivat Paraisilla suhteelisen hyvin, mutta ne tulisi sitoa entistä vahvemmin edistämään kuntalaisten hyvinvointia sekä edesauttamaan kunnan laajempaa visiota ja brändiä.

Sivistyslautakunta koskettaa omaa perhettäni ehkä eniten. Kolme koululaista, jotka kaikki ovat käyneet läpi varhaiskasvatuksen, antavat näkökulmaa paveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen. Paraisilla aina ajankohtainen kielikysymys on asia, johon haluan vaikuttaa. Sivistyslautakunta päättäessään päivähoidon ja koulujen järjestämisestä on keskeisessä roolissa jos/kun kielimuureja halutaan systemaattisesti madaltaa. Yllätyksekseni myös joukkoliikenneasiat ovat sivistyslautakunnan alaisuudessa ja tämä tuo kiinnostavaa näkökulmaa lautakunnan työskentelyyn.

Ympäristölautakunnan asiat sen sijaan ovat perheemme päivittäisiä keskustelunaiheita. Keskustan kehittäminen, rakennettu ympäristö, kaavoitus ja maankäyttö ovat teemoja, joista muovaamme mielipiteitä arjessa makaronilaatikon äärellä. Toisaalta koen olevani näissä asioissa Paraisilla hieman jäävi, onhan mieheni kaupungin ympäristöasioita esittelevä valmisteleva (koti toim.huom.) virkamies, eikä vaimo pöydän toisella puolella olisi välttämättä mukava asia kummallekaan.   

Jännitys siis säilyy vielä. Poliittinen kevät on ollut monella tapaa ikimuistoinen. Matkaan on tarttunut uusia ihania ystäviä kuten tämä Loistoluodon bloggari. Kansalaisaktiivisuuteni on yllättänyt itseni ja löysin itseni vappuna siivoamasta rantoja. Musiikkiopiston kevätkokouksessa lähdin mukaan kannatusyhdistyksen hallitukseen. Poliittisella aktiivisuudella on siis yleistä kansalaisaktiivisuutta lisäävä vaikutus. Kovasti tässä kuitenkin odotellaan jo sitä oikeaa vihreää keväträjähdystä... ja lautakuntakuntapaikkojen vahvistumista.  

IMG_4013.jpg

Rantoja siivoamassa... tai siis munkeilla siivouksen lomassa.




tiistai, 18. huhtikuu 2017

Kirjat, Talvi 2017

Talvi 2017 on ollut hurjan kiireinen ja harmikseni juuri lukeminen on kärsinyt eniten. Vuoden 2017 kirjalista näyttää onnettoman lyheltä vaikka siis entiseen (pikkulapsiarkikoomaan) verrattuna tämäkin olisi ollut ruhtinaallinen lista. Suurin osa kirjoista on Lukupiirin "ansiota" ja näin ollen lisään jokaiseen hieman myös Lukupiirin ajatuksia. 

Elena Ferrante: Those Who Leave and Those Who Stay

Napolisarjan kolmas osa jatkaa tuttua tyyliä ja minulle kirjasarja paranee edetessään vaikka lukupiirillä on muunlaisiakin mielipiteitä. Kirjan punaisena lankana on edelleen Linan ja Elenan ystävyys, vaikka elämä on heittänyt ystävykset hyvinkin kauas toisistaan. Juonta kuljettaa fasistien ja työväenliikkeen kovat otteet teollisessa Italiassa, jossa Lina on vahvasti mukana. Elena taistelee toisen kirjansa parissa kasvattaessaan pieniä tyttäriään. Kirja tiivistyy loppua kohden ja jättää lukijan taas nälkäiseksi aloittamaan sarjan neljännen osan. Koukussa ollaan ja nyt odotellaan lukupiiriltä vapautuvaa nelososaa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Olkoonkin viimevuoden bestseller, mutta tässä oli kirja minun mieleen. Kuvaisin tätä aikuisten viisikkokirjaksi. Mystisen kauniit radiolähetykset, radioapparaattinero, tarujen suuri timantti ja toisen maailmansodan viimeiset taistelut St. Malon linnoituskaupungissa luovat puitteet aikuisten seikkailukirjalle. Sokean nuoren tytön ja orvon saksalaispojan kohtalot nivoutuvat aivan kirjan lopussa yhteiseksi tarinaksi. Kirjan trilleri tiivistyy St. Malon kivilinnan vintille ja harvoin olen ollut niin koukussa tarinaan, että ahdinko tuntuu syvällä rinnassa asti. Ehdottomasti loistavaa ja laadukasta kirjallisuusviihdettä. Lukupiiriltä kahtalaiset arviot. Puolet tykkäsivät todella paljon, minä mukaan lukien. 

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtui pois

Uskottava kuvaus Neuvosto-systeemistä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan. Kirja rakentuu lahjakkaan pianistipojan, lääkärin ja Tsernobylissa asuvan perheen ympärille. Lukupiiri enimmäkseen tykkäsi vaikka soraääniäkin kuului. Kirjaa saattoi lukea ankeana systeemin kuvauksena, mutta toisaalta liikuttavina ihmiskohtaloiden kuvauksina systeemistä huolimatta. Järisyttävintä on tietysti se, että kirja olisi yhtä hyvin voinut olla totta. Suosittelen.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Minulle jo toinen Sadie Jones ja jostain syystä ensimmäiset 150 sivua olivat melko tahmeaa luettavaa. Tahmeus johtui kuitenkin ehkä kiireisistä vaaliviikoista ja aikaa ei tahtonut millään irrota syventymiseen ja alun kokemus jäi pirstaleiseksi. Kirjan viimeiset 150 sivua sen sijaan imaisivat mukaansa. Sodanjälkeisen englantilaiskylän ahdistava ilmapiiri loi putteet nuoren pojan traumatisoituneen mielen kuvaukseen. Yleensä minulla on vaikeuksia juuri tämän ikäisten päähenkilöiden kuvauksissa ja se ehkä hankaloitti alun lukukokemusta. Loppua kohden tunnelma tiivistyi ja rikkinäisen mielen tunnekuohut tempasivat mukaansa. Ajoittain erittäin kaunista kuvausta. Lukupiiri tykkäsi kirjasta yllättävän paljon. Tällä kertaa kaikki olivat positiivisia ja ehkä minä ainoana hieman ikävystynyt. Jonesin toinen suomennettu kirja (Ehkä Rakkaus oli totta - täällä) jäi mieleen paremmin ja suosittelenkin aloittamaan siitä.

Elena Ferrante: The Story of a Lost Child

Napolisarjan viimeinen osa kaartaa melko vauhdikkaasti kohti vanhuutta. Lila ja Elena asuvat naapureina ja kasvattavat pieniä tyttäriään. Keskinäinen apu on korvaamatonta, kun Elena tekee kirjailijanuraa ja Lina pyörittää miehensä kanssa IT-businesta. Syvä ystävyys kantaa vaikka välillä ystävykset loukkantuvat, suuttuvat ja manaavat toisiaan. Katkeruus, viha, suru ja kateus ovat tunteita, joita käsitellään ystävyydessä hienovaraisesti, mutta avoimen itlalialaisittain. Iloitakin osataan välillä ja erityisesti Elena osaa tuntea myös kiitollisuutta. Minulle sarjan intensiteetti hieman herpaantui viimeisessä osassa. Kirjailija jättää jienovaraisella tavalla koko tarinan auki vielä aivan lopussakin. Tähän oli hyvä päättää Napolisarja. Kuvaisin tätä eräänlaiseksi feminiiniseksi "Knausgårdiksi" - Ferranten "Taisteluksi"... vaikkka siis en ole yhtään Knasua vielä lukenutkaan :) 

Kirja.jpg

Kirjat

perjantai, 7. huhtikuu 2017

Vaaliajatuksia

Vaalirutistus on loppusuoralla ja eletään juuri niitä aikoja, kun toivoisi että vuorokaudessa olisi 48 tuntia. Oma syyhän tämän puoliksi on, kun kevääseen on pakkautunut niin paljon mukavia asioita.Tässä kuitenkin muutamia ajatuksia ja oppeja kampanjan vaiheilta.

Perjantaina 24. maaliskuuta Paraisilta lähti "vaalibussi" eli kaavoitusarkkitehdin työauto Iniöön ja kolme vihreää ehdokasta hyppäsi samaan kyytiin. Siinä sitten ajelimme, Kaarinan, Turun, Raision, Maskun, Taivassalon ja Kustavin läpi Heponiemen lauttarantaan, josta jatkoimme yhteysaluksella Iniöön. Talviaikana, kun rengastien lautta ei kulje, matkaa Iniöön tulee lähes kolme tuntia. Iniö on selkeästi muista neljästä liitoskunnasta etäämällä, mutta kieli ja saaristolaisuus sekä sijainti Rengastien varrella lienee syitä, miksi Iniö päätyi yhteen muiden saaristokuntien kanssa. Maantietellisesti Kustavi olisi varmasti ollut loogisin. 

Päivä on aurinkoinen ja Inön Lanthandelissa meitä odottaa Mervi Sjölund, joka osoittautuu todelliseksi Iniön moottoriksi. Kaupassa on pöytä koreana munkkeja ja tarjoiluja. Kahvit nautimme Lanthandelin kahviosta. Mervi avaa meille monia näkökulmia iniöläisyyteen. Pienellä paikalla kaikki tuntee kaikki. Sosiaalipalveluissa tämä saattaa olla ongelma mm niin, että tutulle virkamiehelle voi olla vaikeaa kertoa omista ongelmista. Kuntaliitoksen myötä paikkakunnalle on saatu ulkopuolisia ammattilaisia ja monet palvelut ovat parantuneet. Ihmiset ovat saattaneet helpommin avautua ongelmistaan. Kouluun on saatu isosta kunnasta vierailevia ammattilaisia kuten koulukuraattori ja erityisopettaja, siinä missä pieni kunta ei tällaisia olisi voinut tarjota. Tässä siis kiteytyy se, että johonkin rajaan asti suurempaan kokonaisuuteen kuuluminen tuottaa hyvinvointia. 

ini%C3%B6.jpg

Kolme vihreää ehdokasta ja Mervi Iniö Lanthandelissa

Sotessahan juuri väännämme pitkälti siitä, mikä on optimaali omavarainen kokonaisuus. Paraisten RKP:n ehdokas Otto Ilmonen, Paraisten kunnan entinen Sosiaali- ja Terveystoimen johtaja ja hyvä perhetuttavamme valisti minua toisena vaalipäivänä marketilla, että hän näkee Paraisten kaupungin n. 20 000 asukkaan koon riittäväksi hallinnoimaan palvelunsa itse. Sote kaikessa kompleksisuudessaan ei ole omaa vahvuusaluettani. Olen tutustunut sote-uudstukseen jossain määrin tietojärjestelmähankkeiden kautta ja siitä näkökulmasta katsottuna skaalahyödyt ovat ilmeiset. Toisaalta diplomi-insinöörinä uskon, että tietojärjestelmien yhteensopivuusongelmat pilvipalveluiden ja vähittäisten kantajärjestelmäuudistusten myötä tulevat tulevaisuudessa vähenemään oli sitten kyse potilastieto-, pankki- tai vakuutusjärjestelmistä ja näin ollen skaalahyödyt eivät enää ole niin keskeisessä asemassa. 

Tämä skaala-asia ei tietysti koske vain sotea ja kuuntaliitoksia, vaan se on läsnä niin koulujen organisoinnissa, ruokapalveluiden tuottamisessa tai vanhuspalveluissa. Usein ajatellaan, että pieni on kaunista ja laadukasta ja mm. kyläkouluista taistellaan viimeiseen asti. Itsekin tuudittaudun välillä ajatukseen, että pienessä yhteisössä ihminen voi hyvin. Toisaalta pieni yhteisö on aina riski, yksittäisen toimijan vastuu kasvaa ja sattuman vaikutus on suuri. Pienessä koulussa saattaa käydä niin, että kaikille ei yksinkertaisesti löydy kaveria, tai jos opettajan elämäntilanne on kuormittava kokonaisuus kärsii kohtuuttomasti. Tärkeintä palvelujen tuottamisessa ei ole tuijottaa kokoa - pientä tai suurta - vaan sitä että pystytään turvaamaan laadukkaat palvelut mielekkäällä panos-tuotos suhteella ja niin että pienen tai suuren yksikön merkitys kokonaisuudelle on mielekäs. 

marketti.jpg

Minä marketilla

Kaiken kaikkiaan koen että Parainen 20 000 asukkaan kuntana on kooltaan mielekäs. Paraisilla on monia etäisiä kyliä, jotka ovat keskeisessä osassa, kun tarkastellaan kunnan historiaa ja omaleimaisuutta. Näiden kylien elinvoimaisuus ilahduttaa minua aina, kun pääsen niihin tutustumaan. Muuttoliike on kuitenkin asia, jota ei voi (yksin) kuntapolitiikalla hallita. Palveluiden järjestäminen näissä etäisissä paikoissa herättää kuntavaalien alla aina keskustelua. Tässä tarkastelussa olen ilahtunut aina kuulemistani järjestelyistä. Utöhön järjestettiin "metsäeskari", kun lapsia saatiin kasaan neljä. Mielestäni tällaiset luovat ratkaisut, jotka vaativat toki kuntalaisten omaa aktiivisuutta, ovat omiaan osoittamaan, että samassa kunnassa voi toimia niin laadukas ja skaalahyödyistä nauttiva Paraisten koulukeskus, kuin neljän lapsen räätälöity "metsäesikoulu".

Mitä Paraisilla sitten pitäisi muuttaa, kun asiat ovat monella tapaa hyvin? Itse kannatan ajattelutapaa, joka pyrkii tekemään hyvästä vieläkin paremman. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on monella tapaa varaa ja velvollisuus olla vieläkin parempi. Mielessäni on kaksi asiaa.

1. Suomen- ja ruotsinkielisen opetuksen ja koulutoimen entistä voimakkaampi yhtenäistäminen. Paraisilla olisi kaikki mahdollisuudet olla tässä asiassa edelläkävijä. Esimerkiksi voisimme ottaa oman kuntamme koulun Korppoossa, jossa kielirajat on jo ylitetty ja opetusta ja toimintaa yhtenäistetty. Paraisilla pilottikouluksi voitaisiin alkuun ottaa Sunnanbergin koulu, johon sijoitettaisiin oppilaat koulunkäyntialueen molemmista kieliryhmistä ja opetus järjestettäisiin yhtenäisesti.

2. Toiseksi julkista liikennettä Paraisilla tulisi parantaa ja kehittää siihen suuntaan, että Föli-palvelut olisivat laajemmin myös Paraisten alueen käytössä. Liikennöinti Turun ja Paraisten välillä on jatkuvaa, mutta keskeisin kulkuneuvo taitaa silti edelleen olla oma auto. Työmatkalaisten lisäksi koululaiset hyötyisivät Fölistä merkittävästi. Myös julkista liikennettä syvemmälle saariston suuntaan tulee kehittää ja ottaa yhä enemmän huomioon vuodenaikojen vaihtelut ja turismi.

Näiden ajatusten ja pohdintojen siivittämänä toivotan kaikille aurinkoista vaaliviikonloppua!

torstai, 2. maaliskuu 2017

Marja Hyvärilä, DI, Henkilöstöjohtaja

Lähdin ehdolle kuntavaaleihin, koska koen sen velvollisuudeksi tällaisena aikana. Maailman poliittinen ilmapiiri on ollut viimeaikoina ahdistava, suorastaan vastenmielinen. Ensin Brexit, sitten Trump ja meillä Suomessa on myös omat hälyttävät merkit yhteiskunnan sulkeutumisesta. Vihreiden lista oli minulle selvä valinta. Tulen puolueeseen ehkä kaupunkilaisista lähtökohdista, Pekka Haaviston presidenttiehdokkuus sai minut aikoinaan liittymään puolueeseen ja viimeaikoina Pentti Linkolan filosofia on vaikuttanut minuun vahvasti. 

Lapsuus. Uskon että ihminen rakentaa perusarvonsa sen varaan, millaisen maailman saa kokea lapsena. Itse olen kolmilapsisen perheen nuorin, äiti oli yksinhuoltaja, yläasteen biologian ja maantiedon opettaja. Taloudellisesti välillä oli tiukkaa, mutta sen vastapainoksi lapsuuteni oli henkisesti rikas ja laajempi suku tärkeä. Turkulaisen lähiön yhteisöllisyydessä, partioharrastuksen seikkailuissa, balettitunneilla ja tenniskentällä sain viettää lapsuuteni, isovanhempien kesäpaikalla levätä kesähelteellä. Suomalainen koulutusjärjestelmä tarjosi minulle polun ala-asteelta Teknilliseen Korkeakouluun. Äitini kuoli kun olin kahdeksantoista. Lapsuuteni opetti minulle hyvän maailman, jossa kaikki olivat tasavertaisia, kaikilla oli yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ja kun elämää kohtasi kriisi, kunta, valtio ja seurakunta olivat siihen varautuneita. 

Perhe. Perheeseeni kuuluu aviomies ja kolme kouluikäistä lasta. Muutimme Paraisille vuonna 2009, kun kolmas lapsi syntyi ja miehestäni tuli Paraisten kaupungin kaavoitusarkkitehti. Kaksi nuorinta lasta käyvät Koivuhaan koulua ja vanhin Paraisten suomenkielistä yläastetta. Asumme Paraisten keskusta-alueella rivitalossa ja kesäisin muutamme Paraisten Simonbyhyn kunnostamaan vanhaa hirsitaloa. Pojat harrastavat aktiivisesti jalkapalloa Piffenin omanikäisten joukkueissa ja tytär tanssii balettia Musiikkiopisto Arkipelagin tanssilinjalla. Parainen on tarjonnut perheelleni monella tapaa ihanteellisen kasvuympäristön.    

Työ. Teknillisen Korkeakoulun kukkaisteekkarista tuli kansainvälisen konsultointi- ja teknologiayrityksen henkilöstöjohtaja. Työssäni edustan työnantajaa ja näen läheltä kuinka työt siirtyvät sinne, missä ne on taloudellisesti järkevintä tuottaa. Tämän kehityksen vastapainoksi näen läheltä myös sen, minkälaiset työt eivät koskaan siirry paikalliselta tasolta muualle. Työtehtävissäni vastaan siitä, että yrityksellä on riittävästi osaajia, heitä kehitetään, he saavat palautetta ja suoritukseen perustuvaa kompensaatiota. Nykyaikainen tietotyö ei ole sidottu paikkaan. Teen 80% työajastani etänä Paraisilta. Lähin esimieheni on Helsingissä, keskeinen asiakkaani Tukholmassa. 

Vapaa-aika. Istuvan tietotyön vastapainoksi lenkkeilen ja hiihdän epäsäännöllisen säännöllisesti. Talvikaudella harrastan muodostelmaluistelua, jonka aloitin aikoinaan Parsportin Ladysetten riveissä. Viime aikoina elämääni on ilahduttanut Lukupiiri, jonka perustimme ystävien kanssa vuosi sitten. Kirjojen lukeminen on sittemmin tullut keskeiseksi osaksi iltarutiineja. Loma-aikoina taidenäyttelyt ja arkkitehtuurikohteet määrittävät matkan kulun. Kesäisin vapaa-ajan täyttää vanhan hirsitalon kunnostustyöt perinteisin menetelmin. Oma erikoisosaamiseni on vanhojen ikkunoiden kunnostus. Muu vapaa-aika meneekin sitten lasten harrastusten tukemiseen. Erityisen ilahtunut olen ollut poikien liikuntamahdollisuuksien parantumisesta PIF-Centerin myötä sekä tyttären tanssiopintojen ammattimaisesta opetuksesta Musiikkiopisto Arkipelagissa.

Luottamustoimet. Muutama vuosi sitten perustimme Päivi Nisulan kanssa Saaristo-oopperayhdistyksen Paraisille. Paikallisesti näkyvimpänä produktiona toteutimme Gabriel, tule takaisin -oopperan Lillholmenille sekä kaksi Leader-hanketta, joiden puitteissa Paraisilla kuultiin useita pienempiä oopperaesityksiä sekä musiikkitapahtumia. Päivi Nisulan johdolla Saaristo-ooppera on sittemmin noussut vakituisen valtionrahoituksen piiriin. Toimin edelleen yhdistyksen hallituksessa. Keväällä osallistun myös Helsingissä järjestettävien Taitoluistelun MM-kilpailujen vapaaehtoisorganisaatioon. Olen osa tiimiä, joka päivittää kilpailujen aikana Suomen Taitoluisteluliiton sekä MM-kilpailuorganisaation sosiaalisen median kanavia.  

IMG_2111.jpg

Finnbyn ladulla.
Latujen oiva kunto välittömästi lumisateen jälkeen on yksi parhaita asioita Paraisilla

Min%C3%A4%20Taiden%C3%A4yttely.jpg

Taidenäyttelyssä Helsingin Taidehallissa, Nisunen Grönlund, Grey Area. 
Viikonloppuisin saatamme suunnata katsomaan ajankohtaisia näyttelyitä.

m%C3%B6kki.jpg

Paraisten Simonbyn kesähuvilaa ympäröi rehevä villiintynyt puutarha.
Puutarhanhoito on kesäinen harrastukseni ja olen kirjoittanut sen hoitofilosofiasta täällä.

lauantai, 31. joulukuu 2016

Kirjat, marras-joulukuu 2016

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Adichien esikoisteos jäi kahta muuta kirjaa Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa etäisemmäksi ja oli teemaltaan ahdistavampi. Kirjan teema rakentui ahtaan uskonnollisen kodin ympärille, jossa väkivalta oikeutettiin uskonnon oikeamielisen harjoittamisen nojalla. Parasta oli kuvaukset perinteisen Afrikan ja uuden Afrikan välillä ja kuvaus siitä, kuinka sosiaalinen nousu Afrikassa saattaa tarkoittaa kiihkomielistä perinteiden kiistämistä ja fundamentalistista uskon tulkintaa. Luettuani ensin kirjailijan kaksi uudempaa teosta on mielenkiintoista nähdä kirjojen kehittyminen kapeasti rajatusta teemasta aina laajempiin kokonaisuuksiin.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Odotin kirjaa kovasti, olinhan  suuri Rajan ja Totta fani. Vieras oli mielestäni huono ja ajattelin, että Pulkkinen palaa vielä hyväksi todetulle Rajan ja Totta tielle. Paras mahdollinen maailma oli hyvä ja mukaansatempaava, mutta ei kuitenkaan niin intensiivinen kuin Raja ja Totta. Toisaalta mietin, että tässä voi olla kyse omasta elämäntilanteestani. Raja ja Totta nyt vaan kolahtivat keskellä vaippa-arkea. Paras mahdollinen maailma piirtää monta henkilökuvaa ja elämänkaarta, Lukupiirin mukaan jopa hieman sekavasti. Nautinnollisinta oli eläytyä päähenkilön Aurelian vanhempien elämään, jota rytmittävät paitsi maailmanhistorian käännekohdat Berliinin muurin murtumisesta, kaksoistorinien romahtamiseen myös henkilökohtaiset tragediat. Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Riikka  Pulkkinen tulee varmasti olemaan kirjailija jonka kanssa saan kulkea samaan tahtiin niin kauan kuin tuotantoa piisaa.  

Elena Ferrante: The Story of a New Name

Napolisarjan toinen osa jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni (My Brilliant Friend) jäi. Ferrante on toistaiseksi ollut Lukupiirin pidetyin kirjailija. Vaikka emme virallisesti sarjan muita osia Lukupiirin osaksi ottaneetkaan, se kulkee taustalla ja joka istunnolla kysellään, missä kukin menee. Itse olin ehkä ensimmäisen kirjan jälkeen Lukupiirin epäilevin Tuomas, mutta kakkososa oli kyllä monella tavalla mieleen. Lapsuudesta päästiin varhaisaikuisuuteen ja ystävykset kasvavat erilleen säilyttäen kuitenkin henkisen, jopa kuvitteellisen siteen. Kakkososa jää samalla tavalla kesken kuin ykkönen ja kutsuu välittömästi jatkamaan kolmanteen, Those Who Leave and Those Who Stay.

Jeanette Winterson: Why Be Happy When You Could Be Normal?

Omaelämänkerrallinen tilitys jonkinlaiselta kulttikirjailijalta. Ystäväni kertoi että kirjailijan esikoisteos oli ollut Englannin filologian pääsykoekirja vuosituhannen vaihteessa. Kiinnostava kuvaus tyranniäidistä, adoptiolapsesta, kirjojen pelastavasta voimasta ja lesboudesta. Kirja oli jonkinlainen oodi kaikille harmaan väreille. Dramaattisista käänteistä huolimatta elämä on harvoin mustavalkoista ja yksiselitteistä. Myös lukupiiri antoi positiivisen yleisarvion. Tämä ystäväni lähettämä linkki avaa lukupiirin kahta käsittelemää brittikirjailijaa sekä heidän käyttämää elämäkerrallista otetta mainiosti.

Peter Sandström: Laudatur

Hmm. Olihan se kuvaus avioliitosta ja tiedemaailmasta ja nuoren miehen kasvusta ehkä. Sen enempää ei tämä kirja sitten sykähdyttänytkään. Absurdi loppukohtaus ei juuri minun silmissä kohottanut kirjan arvoa. 

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus 

Hersyvä kielenkäyttö ja historiallinen konteksti vaan puhutteli kaiken "Finlandia" -lakonisuuden jälkeen. Todelliset historialliset henkilöt I.K. Inha, Louise Sparre, Ilmari Kianto, Erik Melartin jne rakentavat kirjan raamin, mutta keskiössä on Maria Renforsin - kalastusvälinetehtailijan sisaren - seikkailu Vienan Karjalassa. Eletään kansallisen heräämisen aikaa ja Lönnrotin runomatkoista on kulunut vain tovi. Kirjailija käyttää ansiokkaasti myös karjalan kielen sanastoa, mikä luo kirjaan aivan oman slaavilaisen vivahteen. Viihdyttävä.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tarinat Kiinan salavauvoista, pikkukeisareista ja hylätyistä tyttäristä ovat karuja mutta totta. Hätkähdyttävintä on, että yhden lapsen politiikka oli raaimmillaan 80- ja 90-luvuilla. Jälleen kerran historia yllättää. Kun minä olen bilettänyt Turun yössä, Kiinassa on noudatettu politiikkaa, joka on johtanut uskomattomiin inhimillisiin kärsimyksiin. Kiinan väestön rajoittamisen historia jo ennen yhden lapsen politiikkaa on myös kiinnostavaa luettavaa. Ehdottomasti suositeltava.