torstai, 2. marraskuu 2017

Kirjat syys 2017

Tom Malmqvist: Joka hetki kun olemme yhä elossa

Tämän kirjan luin itseasiassa kesällä, mutta se unohtui aikaisemmasta listauksesta. Tämä on tositarina, kriisikirja elämän ja kuoleman rajamailta. Isä joka todistaa vaimonsa kuolemaa ja lapsensa syntymää, molempia yhtä aikaa. Kriisitrilleri repii mukaansa väkisin. Tämä kirja oli varmasti pakko kirjoittaa ja ensimmäiset sivut vetävätkin vimmaisesti mukaansa. Kriisi käsitellään alussa ja lopun kuvaus elmästä kaiken sen jälkeen tuntuu tyhjältä ja masentavalta. Ehkä niin on tarkoituskin ja draaman kaari jatkuu pitkitettynä loppusoittona. Byrokratian kuvaukset ovat absurdiudessaan huvittavia, mutta jotenkin niidenkin ihmettely on katkeraa ja masentunutta. Tämä on varmasti todenmukainen kuvaus, mutta itse jään kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä se kehittyy vielä pidemmän ajan kuluessa. Tämä oli kirja akuutista kriisistä ja sen masentavista ja raskaista jälkimainingeista.  

Jan Guillou: Keikari

Ihana jatkumo Lauritzenin kolmannesta veljestä, joka jätettiin pimentoon Sillanrakentajissa. Englannin maaseudulla yläluokkaisissa saurapiireissä homopari elää elämäänsä peitetarinan turvin. Taitelijapiirien boheemius ja pariisilaistaiteen uudet tuulet kuljettavat juonta. Gilloun tarina etenee niin jouhevasti ja viihdyttävästi, että matkassa on yksinkertaisesti mukava ja helppo olla. Kirjassa käydään läpi sama ajanjakso kuin Sillanrakentajissa vuosisadan alusta ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kerrassaan viihdyttävää proosaa. Sen verran kuitenkin kiintiö Guillouta on nyt täynnä, että väliin on luettava jotain muuta.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Väkevää tekstiä jälleen mehiläisten katoamisesta. Tämä kirja on oiva aisapari Maja Lunden Mehiläisten historialle. Sinisalo lähtee mehiläisten kanssa vielä lennokkaammalle radalle ja ottaa mehiläisten "jumalolento"-ulottuvuuden keskeiseksi osaksi kirjan juonta. Mehiläiskato kohtaa hoitajan samaan aikaan kun perhepiirissä tapahtuu hirvittävä tragedia. Mehiläisten viitoittama tuonpuoleinen antaa lohtua niin henkiökohtaiseen tragediaan kuin ihmisen vääjämättömään tuhoon ja epäsopuun luonnon kanssa. 

Jane Austen: Järki ja tunteet

En voi käsittää että tartun Jane Austeniin vasta nyt. Järki ja tunteet on ihana "esikoisteos" kahdensadanvuoden takaa. Säätyläisten kuvaus Englannin maaseudulla ja ikiaikaiset rakkaushuolet ovat aikansa naiskirjailijalle luonteva teema. Leskirouvan kahden vanhimman tyttären taistelu onnellisesti naimisiin tässä hauraassa siveellisyyden säilyttämisen ja toisaalta miehen metsästämisen leikissä, on hersyvää luettavaa. Ajatukset poukkoilevat järjen ja tunteen välillä. Vanhin tytär edustaa ensimmäistä siinä missä nuorempi jälkimmäistä. 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tämä kirja on helmi. No se on varmasti tiedetty kaksisataa vuotta mutta asia valkeni minulle viimeyönä. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Kaksisataa vuotta sitten nainen on kirjoittanut kirjan, joka on täysin ajankohtainen, hauska, älykäs ja loputtomasti ajatuksiaherättävä. Ennen kaikkea teksti on nerokasta. Jane Austen on ilmiselvästi huikea tunneälykkö. Jokainen lause on mestaritaidonnäyte, kiertäen ilmaistu tunne tai ajatus, joka on verhottu sovinnaisuussääntöjen ja muodollisuuksien taakse, mutta kuitenkin niitä käyttäen ilmaisee tilanteen syvällisen olemuksen. Ihmiskuvaukset ovat nerokkaita. Niin ja on kai kirjaa kutsuttu Chick litin kantaäidiksi. Itse inhoan kyseistä genreä, mutta tämä kirja on hieno. Seuraavaksi aion tarttua kirjaan englanniksi. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Odotin kirjalta paljon, olihan Kultarinta yksi elämäni meditoivimpia lukukokemuksia. Kultarintaan verrattuna kivitasku on pettymys. Kivitasku tavoittaa toisinaan samoja sävyjä ja saman kerronnan tavan, joka on toisaalta epäämääräistä ja vaikeastihahmotettavaa, mutta jotenkin luomoavan meditatiivista. Kirja soljuu ja tuntuu kuin kävelisi luonnossa. Kivitasku ei ollut yhtä vahvasti luonnon kuvausta kuin Kultarinta mutta samalla tavalla ollaan suuressa tarinassa, jossa luonto ja luonnonläheiset ihmiset näyttelevät keskeistä roolia. Kivitasku on hyvä ja toisen kirjan kirjoittaminen ilmeisen vaikeaa. 

Philip Teir: Talvisota - Avioliittoromaani

Nokkelaa nuoren miehen proosaa perheestä ja avioliitosta. Lukupiiri kysyi jälleen kerran, miksi tämä piti kirjoittaa? Teksti on kokolailla kiinnostavaa ja soljuvaa ja väleissä nokkelat arkielämän kuvaukset ovat viihdyttäviä. Sen syvempiä tasoja kirja ei kuitenkaan minulle avannut. Lukupiirin vastaanotto oli vaihteleva ja fanittajiakin löytyi. Perhedraaman palaset kertoivat uskottavasti nykypäivästä: Juonta kuljetti vanha hajoava avioliitto, jossa käytiin ennemminkin asemasotaa kuin talvisotaa, mutta tämä lienee nyanssiseikka. Lasten kautta avattiin näkymät Lontooseen ja "nuorempaan" avioliittoon. Yhtä kaikki, tämä ei kolahtanut. Mutta ei tämä yhtä huono ollut kun Peter Sandströmin Laudatur. 

Kirja.jpg

 

torstai, 26. lokakuu 2017

Paraisten Kuulutukset - Sana on vapaa

Ajatukset kulttuurista ja liikunnasta Paraisilla johtivat lopulta kirjoitukseen Paraisten Kuulutuksiin. Teksti julkaisitiin 26.10 numerossa.

--------------------------------------------------------------------- 

Lasten liikunta- ja kulttuuriharrastukset tarvitsevat jatkuvasti uusia vapaaehtoisia

Paraisten kulttuuri- (ja liikunta)lautakunnan varapuheenjohtajana ja kolmen harrastavan lapsen vanhempana minulle on auennut Paraisten kulttuuri- ja liikuntasektori tämän syksyn aikana entistä syvemmin. 

Liikuntapuolella on tullut todeksi uuden PIF-centerin mahdollisuudet kokonaisvaltaisena liikunnan edistäjänä kaupungissa.Tästä oiva lippulaiva on "Piftis" eli liikuntailtapäiväkerho, jonka toiminta-ajatus perustuu lasten liikunnan edistämiselle. 32 lapsen liikuttaminen joka arkipäivä 3-4 tuntia Paraisilla ei ole pienimuotoinen kokeilu vaan merkittävä liikunnan ja terveyden edistysaskel. Hurraa!

Omien lasteni kohdalla olen myös nähnyt kuinka harjoittelumotivaatio niin voimistelu-, sähly- kuin jalkapallopuolellakin on saanut aivan uudenlaisen nosteen uusien tilojen myötä. Erityisesti voimisteluryhmät täyttyivät alkusyksystä välittömästi ja tunkua ryhmiin oli enemmän kuin niihin voitiin ottaa mukaan. 

Mahdollisesti tilojakin tärkeämpää on lasten ja nuorten liikunnan ja kulttuurin parissa työskentelevät aikuiset, useasti yksittäiset vanhemmat, jotka lähtevät vetämään jääkiekko-, jalkapallo-, käsipallo- tai salibändyjoukkuetta tai tukemaan viulunsoittoa tai tanssiharrastusta yksilölle tai ryhmälle. Paraisilla toimii suuri joukko huikeita vanhempia, jotka viettävät omaa vapaa-aikaansa nuorten liikunta- ja kulttuuriharrastuksen parissa. Vapaaehtoisuus on ennenkaikkea vahvuus ja kivijalka, joka pitää harrastustoiminnan kulut kohtuullisina ja avaa harrastusmahdollisuudet koko ikäluokalle.  

Toisaalta vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä on omat haavoittuvaisuutensa. Mitä jos jollekin ikäluokalle ei löydykään isää tai äitiä vetämään joukkuetta? Mitä jos juuri tämä innokas perhe muuttaa pois paikkakunnalta? Mitä sitten kun lajin puuhamies tai -nainen väsyy? Sanomattakin on selvää, että kaikilla ikäluokilla ja lajeilla ei mene yhtä hyvin ja näin menetetään jatkuvuutta niin liikunta-, kulttuuri kuin seuratoiminnassakin. Aina kun jonkun joukkueen tai lajin toiminta hiipuu tai vetäjien puutteessa toiminta joudutaan keskeyttämään, jonkun nuoren harrastusmahdollisuudet vähenevät.

Järjestelmän haavoittuvaisuuteen voisi kuitenkin miettiä ratkaisuja, jotka estäisivät yksittäisen ikäluokan tai lajin väliinputoamista. Tässä tietysti seuroilla ja yhdistyksillä on keskeinen tehtävänsä, mutta pienellä paikkakunnalla harrastussektorille keskittyvä projekti voisi auttaa ja tässä kuntakin voisi olla mukana.

Projektien lisäksi tämä olkoon kannustushuuto kaikille vanhemmille. Lapsen harrastukseen kannattaa lähteä mukaan. Jos ei kykyä ole valmentajaksi tai ohjaajaksi niin kaikki tuki apuvalmentajista kahvitus- ja huoltojoukkoihin auttaa yksittäistä ryhmää ja keventää yksittäisen vanhemman vastuuta. Positiivinen asenne, kiitos ja kannustuskin on toisinaan riittävää.

Lapsen liikunta- ja kulttuuriharrastuksen seuraaminen ja tukeminen on myös yksi vanhemmuuden antoisimpia osa-alueita. Kuskaamisen ja kantamisen lomassa käydään lapsen kanssa kasvuun liittyviä keskusteluja enemmän kuin luulisi. Ottelut, turnaukset, tanssinäytökset ja konsertit ovat paitsi kohokohtia myös kasvun paikkoja niin lapsen kuin vanhemman elämässä.

Harrastuksien saralla harvemmin törmää myöskään kielikysymykseen. Joukkueet ja ryhmät tarvitsevat jokaista nuorta ja kielirajat ylittyvät sujuvasti. Nuorimmaiseni suusta ”målspark” ja ”jag är i mål” tulee treenien tohinassa kuin huomaamatta. Baletissa ”plie” on ”plie” molemmilla kotimaisilla.

Marja Hyvärilä
Kulttuurilautakunnan varapuheenjohtaja, Vihr.

IMG_0604.jpg

.

perjantai, 20. lokakuu 2017

Ajatuksia kulttuurista ja liikunnasta Paraisilla

Viimekeväisten kunnallisvaalien jälkeen on päästy varsinaisiin tehtäviin. Loppujen lopuksi pitkällisen yhteistoiminnan tuloksena minulle vahvistui paikka Paraisten kulttuurilautakunnan varapuheenjohtajana ja työ on lähtenyt liikkeelle syksyn myötä. Varapuheenjohtajan toimessani olen kulttuurilautakunnan normaali jäsen aina silloin, kun puheenjohtaja on paikalla ja toistaiseksi tämä on ollut tilanne kaikissa kokouksissa. 

Paitsi lautakuntakuntatyöskentelyn myös lasten harrastusten ja koulun myötä minulle on auennut Paraisten kulttuuri- ja liikuntasektori entistä syvemmin. Liikuntapuolella on tullut todeksi uuden PIF-centerin mahdollisuudet kokonaisvaltaisena liikunnan edistäjänä kaupungissa. Centerissä toimii alkuopetusikäisille lapsille "PIFtis" eli iltapäiväkerho, jonka toiminta-ajatus perustuu lasten liikunnan edistämiselle. PIFtiksessä on tutustuttu joka viikko eri urheilulajiin ja lisäksi ohjelmassa on viikottain kestosuosikki jumppapäivä trampoliineineen ja vaahtomuovimerineen. Urho viettää piftiksessä 3-4 iltapäivää viikossa 32 muun lapsen kanssa. Paraisten mittakaavassa tämä on merkittävä terveyden ja liikunnan edistysaskel. Helt super säger jag!

PIF-centerprojekti saa minut muutenkin aina liikuttumaan. Tulisieluiset kuntalaiset ja urheilun puuhanaiset ja -miehet ovat toteuttaneet unelmansa. On ihastuttavaa käydä PIF-centerissä päivittäin (kyllä!).  Paikalla on lähes aina projektin vastuuhenkilöitä hoitamassa juoksevia asioita... tai nautiskelemassa tunnelmasta. Itse lähes liikutun, kun saleissa on hälinää, kaikki tilat ovat täydessä käytössä: punttisali kolisee, sähly/käsipallokenttä on täynnä ikäluokan pelaajia ja jumppapuolen "olympiapermannolla" ryhmä harjoittelee voltteja. Omien lasten harjoittelumotivaatio niin voimistelu-, sähly- kuin jalkapallopuolellakin on saanut aivan uudenlaisen nosteen uusien tilojen myötä. 

Niin PIFtis kuin koko PIF-center on valmistunut omasta kuntalaisnäkökulmasta kuin tilauksesta juuri minunkaltaiselle perheelle. Jos puhutaan vielä urheilusta niin mahdolisesti tilojakin tärkeämpää on lasten ja nuorten liikunnan parissa työskentelevät ihmiset, yksittäiset vanhemmat, jotka lähtevät vetämään jalkapallo-, käsipallo- tai salibändyjoukkuetta yhdelle ikäluokalle. Näissäkin "arpajaisissa" olen saanut olla nauttimassa ensiluokkaisista toimijoista. Jalkapallossa niin P03- kuin P09-joukkueiden valmennus ja huolto on tasolla, jota voisin näin henkilöstojohtamisen näkökulmasta kutsua "insipiroivaksi, innostavaksi, inhimilliseksi ja mukaansatempaavaksi johtajuudeksi". Voi kunpa näkisin tällaista johtajuutta enemmän myös työelämässäni! 

IMG_0481.jpg

Pienellä paikkakunnalla ja vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä on toisaalta juuri tässä kohtaa haavoittuvaisuutensa. Mitä jos jollekin ikäluokalle ei löydykään isää tai äitiä vetämään joukkuetta? Mitä jos juuri tämä innokas perhe muuttaa pois paikkakunnalta? Sanomattakin on selvää, että kaikilla ikäluokilla ei mene yhtä hyvin ja näin menetetään jatkuvuutta niin liikunta- kuin seuratoiminnassakin. Aina kun jonkun joukkueen toiminta hiipuu tai vetäjien puutteesa toiminta joudutaan lopettamaan, jonkun nuoren liikuntamahdollisuudet vähenevät. Itse olen tämän seurauksena lähtenyt mukaan Musiikkiopisto Arkipelagin hallitukseen sekä perustamaan vanhempainyhdistystä opiston tanssijoiden ja opettajien tueksi. Haluan osaltani levittää innostusta ja vapaaehtoistyötä kulttuurin ja liikunnan sektoreilla ja edistää jatkuvuutta näillä osa-alueilla. 

Mutta niistä kuulttuuririennoista. Paraisilla on ollut huikea syksy kulttuurin saralla. Osittain tämä johtuu Suomi 100 -panostuksista mutta myös onnistuneista yhteistyöprojekteista taiteen vapaalla kentällä. Tässä mainittakoon nyt kolme laajasti kuntalaisia paikalle kerännyttä tapahtumaa. Ensimmäinen panostus kohdistui lapsiin ja nuoriin. "Kaikki koulut yhdessä" -projekti toi kaikki Paraisten koululaiset yhteiseen festivaaliin Pajbackan urheilukentälle. Mukana olivat ensi kertaa todellakin kaikki koulut, mukaan lukien Nauvon, Korppoon, Iniön, Houtskarin ja Utön koulut. Projekti oli logistiikan ja turvajärjestelyjen osalta massiivinen ja sään loppujen lopuksi suosiessa itse kulttuuritarjontaan ja tapahtuman sisältöön olisi voinut panostaa vielä nykyistäkin enemmän. Siitäkin huolimatta "festivaalitunnelma" Pajbackalla oli katossa ja kuten parhaista juhlista kotikouluun lähdettiin takaisin tunnelmissa, että näitä juhlia olisi voinut jatkaa pidempääkin. 

Myöhemmin syksyllä jo tutuksi tullut Barokin Labyrinteissä tapahtuma toteutti yhteistyössä seurakunnan sekä Paraisten Vokaaliyhtyeen kanssa erittäin korkeatasoisen Mozartin Requiem -teoksen Paraisten kirkossa. Tällaisen konsertin tuottaminen täyden barokkiorkesterin kanssa vaatii ammattimaista otetta ja kurinalaista harjoittelua. Ammattiorkesterille tämä on toki perustyötä, mutta kiitokset kuuluu eritysesti Paraisten Vokaaliyhtyeelle, joka koostuu pääasiassa paraislaisista harrastajista ja jotka tällä teoksella nostivat itsensä erittäin ammattimaisten kuorojen joukkoon. Kiitosta tuli niin orkesterin ammattimuusikoilta kuin teoksen ammatikseen laulavilta solisteilta. Myös yleisö oli löytänyt paikalle ja kirkko olikin lähes täynnä. 

Kolmas ilahduttava tapahtuma syksyyn osui myös Paraisten kirkkoon ja kyseessä oli En gåva i toner / Sävellahja - konsertti, joka oli kaupungin tuotantoa. Kyseiseen konserttiin tuskin olisin mennyt ilman erillistä kutsua. Jollakin tavalla en saanut kiinni konsertin ideasta etukäteen ja se tuntui sillisalaattimaiselta sikermältä. Lähdin kuitenkin konserttiin - tällä kertaa yksin ja sain ilahtua positiivisesti. Hienosti valaistu kirkko ja ehtookellojen molemmin puolin rakennettu kokonaisuus toimi. Olkoonkin että ohjelma oli melkoista sillisalaattia, mutta kirkon lämmin tunnelma, täydet penkit ja jollakin tavalla Paraisille siteen omaavat taiteilijat loivat ympärilleen mukavan ja yhteisöllisen tunnelman. Olo konsertin jälkeen oli erittäin ilahtunut. 

engava.jpg

Tällaisen urheilu- ja kulttuurisyksyn jälkeen on vaikea keksiä kehitettävää. Lautakuntatyöskentelystä on kuitenkin jäänyt mieleen muutama asia. Paraisten kulttuurisali Puntti ja erityisesti sen yleisötilat tarvitsevat kehittämistä ja siihen kulttuurilautakunta tarttuikin ja osaltaan siirsi budjetista määrärahoja tämän työn aloittamiseen.

Toinen asia, joka ehkä tuntuu kosmeettiselta, on kaivellut minua koko syksyn. Mielestäni kulttuurilautakunta nimenä on harhaanjohtava silloin kun sen alaisuuteen kuuluu selkeästi kulttuuri-, liikunta-, kirjasto- ja osittain nuorisotyöasiat. Toisinaan kulttuurin ja liikunan välillä on havaittavissa vastakkainasettelua ja siksi minusta olisi tärkeää, että lautakunnan nimi olisi kulttuuri- ja liikuntalautakunta. Tämä loisi minusta tasa-arvoisemman aseman kahdelle erittäin tärkeälle osa-alueelle. Laajemmissa visioissa "sote:n" jälkeisessä ajassa puhutaan paljon hyvinvointilautakunnasta. Se lienee tulevaisuuden suunta, mutta nykyisessä mallissa kulttuuri- ja liikuntalautakunta puhuttelisi mielestäni paremmin kuntalaisia ja antaisi tasapuolisemman kuvan asioiden tilasta.    

perjantai, 11. elokuu 2017

Kirjat, kesä 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Jälleen kerran Lukupiiri tarttui Finlandia-voittajaan. Niin, kirjahan maistui suolakurkulta, laihalta teeltä, samovaarilta ja smetanalta. Olin varma, että kirja saa teilauksen, mutta liekö kaunis ja ehkä jopa ensimmäinen lämmin kevätpäivä ja auringossa ulkona nautittu brunssi, mitkä kohottivat kirjan haaleanpaskaiset värit ihan uuten arvoon. Kansa tykkäsi juuri siitä realistisen ja ironisen karusta Neuvostoliiton kuvauksesta. Kirjassa käytetty tehokeino sanojen hakkaavasta rytmistä junan lähestyessä ja loitotessa Siperian radan välietapeilta miellytti monia. Itselleni kirja oli ihan ok. Kuvaileva teksti joskus hieman puudutti, mutta karu matkakumppani toi kertomukseen tunneskaalan eri sävyjä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi ja se jatkaa minulle mielekästä "1900-luvu naiset" elämäkertasarjaa (Aale Tynni, Tove Jansson, Armi Ratia). Kirja jäi kuitenkin hetkeksi kesken muiden lukupiirikiireiden vuoksi ja palasin kirjaan juuri kun Mauno Koiviston kuolinuutinen saavutti minut Facebookissa. Kirja oli yhtäkkiä huippuajankohtainen ja ahmin sen kerralla. Ansiokkaasti kirjoitettu kirja kertoo paitsi Tellervosta myös paljon hänen puolisostaan Mauno Koivistosta, joka oikeastaan määritteli koko Tellervon elämänkulun. Kirja on mielenkiintoinen dialogi siitä, oliko Tellervo tyytyväinen asemaansa pääministerin ja myöhemmin presidentin rouvana vai kärsikö hän lopulta siitä enemmän. Näin vanhuuden päivinä koko tarinaa voi katsella ehjänä "näin sen juuri piti mennä" tarinana, mutta monilta osin kirjasta välittyy suuri turhautuminen kotirouvan rooliin sekä toisaalta epävarmuus siitä, "olisiko minusta Tellervo Koivisto sittenkin ollut johonkin suurempaan".

Zadie Smith: Swingtime, Romaani

Lukupiirin valinta ja minun ensimmäinen Zadie Smith. Niin, jos lukupiiri ensimmäisenä kysyy: "Miksi tämä kirja on kirjoitettu?", onko se hyvä vai huono merkki? Pidin kirjasta, mutten mitenkään varauksettomasti. Kirja oli ansiokasta nykypäivän kuvausta: idolikultti määritti päähenkilön elämän, halu auttaa Afrikassa on tuttua huttua meille kaikille ja suhteet äiteihin ovat aina kiemuraisia. Kirjan alku oli ehdottomasti parasta antia. Siinä pureuduttiin näennäisesti kahden tasavertaisen tytön elämään ja kuitenkin kävi niin, että toiselle kävi hyvin ja toinen suistui paremmista tanssitaidoista huolimatta epäonnen tielle.

Riitta Konttinen: Oma tie: Helene Sjefbeckin elämä

Kirkas neutraalin historiallinen elämäkerta Sjerfbeckistä, josta on luotu monenlaisia vääristyneitä mielikuvia. Kirja pyrkii osaltaan oikaisemaan taitelijamyyttiä hauraasta taitelijattaresta ja kärsimyksen kautta syntyneestä taiteesta. Kirja tuo totuudenmukaisesti esiin Sjefbeckiin liitetyn ontumisen, joka oli seurausta lapsuuden onnettomuudesta eikä suinkaan tuberkuloosista, mihin se ajan mukaisesti liitettiin. Lisäksi Helenellä oli taipumus sairastua pitkittyneisiin influenssiin, jotka piinasivat häntä läpi elämän. Näiden yhdistelmänä hän sai osaaksen "sairaalloisuuden" leiman. Helene oli kuitenkin elämänsä aikana keskimääräisen tuottelias ja myös sairastelujaksoinaan maalauksia syntyi kuin tyhjästä. Vaikka hänen fyysinen vointi olikin välillä heikko, hänen ajatuksistaan kieli aina suuri vahvuus, jota hän elämässään toteutti niin seikkaillessaan nuorena Pariisissa ja Englannissa kuin eläessään yhdessä toisinaan hyvinkin sairaan äitinsä kanssa Hyvinkäällä ja lopulta yksin Tammisaariessa. 

Helenen suhde naisaisaliikkeeseen on erityisen kiinnostavaa luettavaa. Helene ei juurikaan innostunut naistaitelilja-asetelmasta vaan koki aina olevansa tällaisten jakojen ulkopuolella. Hän koki taiteen tekemisen sisäisenä pakkona, jolla ei ollut mitään tekemistä sukupuolen kanssa tai että sitä olisi kiinnostavaa asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Helene oli voimakkaasti individualisti tässä mielessä ja teki vain omaa taidettaan. Maalausaiheet syntyivät lähipiiristä, jossa malli oli saatavilla - ei niinkään itsetarkoituksellisesti kuvata naisten maailmaa.

Toinen kiinnostava näkökulma on Helenen suhde Einar Reuteriin, joka oli paitsi hänen taitelijakollegansa myös mesenaatti ja suuri tukija. Helene rakastui itseään merkittävästi nuorempaan Einariin, mutta ei koskaan saanut klassisessa mielessä vastakaikua, vaikka ystävys säilyi loppuun asti. Tässäkin asiassa Helene edusti modernia ajattelua joka tulee hienosti esiin Konttisen tutkielmissa.  

Maja Bakken: Mehiläisten Historia

Lukupiirin neronleimaus. Yhtä aikaa ihana historiallinen kuvaus mehiläistenhoidosta, mehiläisten 2000-luvun joukkokuolemista sekä dystooppinen kuvaus siitä, mihin maailma suistuu, kun mehiläiset katoavat. Näillä kolmella tasolla nivoutuu painostava, mutta kuitenkin kaunis tarina ihmiskohtaloista kussakin ajassa. Toisinaan ahdistava tunnelma puristi rintaa, niin totuudenmukaisia olivat tulvaisuuden uhkakuvat. Toisaalta toiveikkuus ja uutteruus ja mielen järkkyminen olivat kuvattu koskettavan kauniisti korostaen inhimillisyyden pysyvyyttä olosuhteista ja ajasta huolimatta. Vahva suositus.

Jan Guillou: Sillanrakentajat

Löysin Gilloun mukavassa kesäisessä kontektissa, kun olimme viettämässä kesänaapurin 50-vuotisjuhlia. Istuimme samassa pöydässä viehättävän (toisen) naapuripariskunnan kanssa ja keskustelu poukkoili omista lapsuustarinoista ja isovanhempien ammateista äitini perheen insinööritaustaan. Naapuripariskunnan mies vakuuttui, että minua kiinnostaisi Jan Guillou ja niinhän minua toden totta kiinnosti.   

Tämä on kesälukemiston aatelia, seikkailukirja parhaasta päästä. Olin mekein häpeissäni moista tekstiä lukiessa, mutta kerrassaan vetävää tarinankerrontaa. Toisinaan mietitytti että voiko 2000-luvulla oikeasti kirjoittaa imperialistisesta norsunluunmetsästyksestä näin estottoman vapautuneesti. Kirjailjan rivien väliin upotettu ironia antoi toki jonkin verran anteeksi, vaikka huono omatuntohan lukiessa silti tuli. 

Suuri vuosisata vaan kiehtoo: tulevaisuusoptimismi, insinööritaidonnäytteet, vähitellen purkautuvat luokkarajat ja moraalikäsitykset. Mitä muuta siitä ihminen kesälukemiselta tarvitsee? Kirja jakaantuu alun jälkeen Norjan vuorille sekä syvään Afrikkaan, missä kohtalon saattelemana kolmesta veljestä kaksi tahoillaan touhuaa. Molemmat etevyydessään niittävät mainetta ja seikkailu on valmis. Kolmas veli jätetään sivuun, johon näemmä sarjan toinen osa "Keikari" puolestaan keskittyy. Keikarissa ollaan jo koukussa. 

IMG_0082.jpg

Jan Guillou: Suuri Vuosisata - sarja, kaksi ensimmäistä osaa


tiistai, 9. toukokuu 2017

Paluu politiikkaan

Aloitan kiitoksilla. Niin se on, poliitikot aina kiittelevät äänistä, mutta se todellakin tuntuu häkellyttävältä. Viisikymmentäneljä ihmistä on paneutunut vaalikoneeseen, lukenut blogiani, tuntee minut muuten tai tavannut minut keväällä kampanjan aikana. He ovat puntaroineet asiaa, käyneet äänestämässä ja kirjoittaneet lyijykynällä vaalilippuun 107. Se tuntuu huikealta. Kyllä, tein kotona harjoituksen, jossa mietin kuka minua voisi äänestää. Parhaimmissa skenaarioissanikin pääsin korkeintaan kahteenkymmeneen ääneen. Viisikymmentäneljä kertaa kiitos siis!  

Hauska kuriositeetti äänipotissa on myös piskuiset kolme ääntä Paraisten ulkopuolelta, yksi Iniöstä, Nauvosta ja Houtskarista. Yksi näistä äänistä on erityisen kuuluisa. Helsingin Sanomat uutisoivat Kuukausiliitteessä, että Rolf Schwartz Iniöstä on Suomen äänikunigas suurimmalla paikallisella (äänestyspaikkakohtaisella) ääniprosentilla. Vain 14 iniöläistä äänesti jotakuta muuta. Yksi noista äänistä on minun. Erityissydän tuolle äänelle.    

Oma äänisaaliini ei riittänyt valtuustoon, mutta Vihreiden lista oli hyvin tasainen. Puolue keräsi Paraisten kaikkien aikojen parhaan tuloksen 904 äänellä ja 11,6% kannatuksella (ks. Paraisten vaalitulos). Tämä toi Vihreille neljä (+1) valtuustopaikkaa, vaikka valtuuston koko pienentyi. Itse sijoituin Vihreiden listalla kuudenneksi ollen toinen varavaltuutettu. Listan kovuudesta kertoo myös se, että kahdeksan ehdokasta sai yli viisikymmentä ääntä.

Vaalien jälkeinen aika onkin ollut mielenkiintoista. Vaaleissa äänestetään valtuustopaikoista, mutta niiden lisäksi  jaetaan paikallisdemokratiaan mahdollisesti vielä enemmän vaikuttavat lautakuntapaikat. Näitä paikkoja on monin verroin enemmän kuin valtuustopaikkoja ja vaalitulos ratkaisee paikkojen määrän puolueittain. Varsinainen henkilövalinta paikkoihin tehdään puolueryhmien sisällä. Henkilöiden valinta ei ole sidottu vaalitulokseen vaan paikkoja jaetaan myös osaamisen, vaalipanostuksen, nais/mieskiintiöiden, kieliryhmän, omien intressien sekä puolueen kannalta järkevän kokonaisuuden perusteella. Tässä siis heti vaalien jälkeen ryhdytään siihen kuuluisaan yhteistoimintaan ja yhdessä tekemiseen. Harvoin käy niin, että omat toiveet ja kaikki muut kriteerit menevät yhteen, ja saa juuri sen paikan minkä haluaa. 

Itse olen osoittanut kiinnostukseni kulttuuri-, sivistys- ja ympäristölautakuntaan. Paikkojen jako on parhaillaan käynnissä enkä käy spekuloimaan, kuinka minun käy. Uskoisin kuitenkin että saan jonkun lautakuntapaikan. Sen verran tässä on pakkaa jo sekoitettu, että olen ajatuksellisesti käynyt läpi jokaisen lautakunnan perustehtävät ja miettinyt, mitä annettavaa minulla näihin olisi.

Kulttuurilautakunnan toimiala on minulle ehkä tutuin. Saaristo-oopperan myötä paikalliset toimijat ovat tuttuja ja ymmärrän kunnan nykyisen toimintamallin. Uskoisin, että eniten kehitettävää olisi siinä, että kulttuuri ja liikunta nostettaisiin laajemmin keskiöön tarkasteltaessa kuntalaisten hyvinvointia. Erilaiset kulttuuri- ja liikuntatoimijat voivat Paraisilla suhteelisen hyvin, mutta ne tulisi sitoa entistä vahvemmin edistämään kuntalaisten hyvinvointia sekä edesauttamaan kunnan laajempaa visiota ja brändiä.

Sivistyslautakunta koskettaa omaa perhettäni ehkä eniten. Kolme koululaista, jotka kaikki ovat käyneet läpi varhaiskasvatuksen, antavat näkökulmaa paveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen. Paraisilla aina ajankohtainen kielikysymys on asia, johon haluan vaikuttaa. Sivistyslautakunta päättäessään päivähoidon ja koulujen järjestämisestä on keskeisessä roolissa jos/kun kielimuureja halutaan systemaattisesti madaltaa. Yllätyksekseni myös joukkoliikenneasiat ovat sivistyslautakunnan alaisuudessa ja tämä tuo kiinnostavaa näkökulmaa lautakunnan työskentelyyn.

Ympäristölautakunnan asiat sen sijaan ovat perheemme päivittäisiä keskustelunaiheita. Keskustan kehittäminen, rakennettu ympäristö, kaavoitus ja maankäyttö ovat teemoja, joista muovaamme mielipiteitä arjessa makaronilaatikon äärellä. Toisaalta koen olevani näissä asioissa Paraisilla hieman jäävi, onhan mieheni kaupungin ympäristöasioita esittelevä valmisteleva (koti toim.huom.) virkamies, eikä vaimo pöydän toisella puolella olisi välttämättä mukava asia kummallekaan.   

Jännitys siis säilyy vielä. Poliittinen kevät on ollut monella tapaa ikimuistoinen. Matkaan on tarttunut uusia ihania ystäviä kuten tämä Loistoluodon bloggari. Kansalaisaktiivisuuteni on yllättänyt itseni ja löysin itseni vappuna siivoamasta rantoja. Musiikkiopiston kevätkokouksessa lähdin mukaan kannatusyhdistyksen hallitukseen. Poliittisella aktiivisuudella on siis yleistä kansalaisaktiivisuutta lisäävä vaikutus. Kovasti tässä kuitenkin odotellaan jo sitä oikeaa vihreää keväträjähdystä... ja lautakuntakuntapaikkojen vahvistumista.  

IMG_4013.jpg

Rantoja siivoamassa... tai siis munkeilla siivouksen lomassa.