perjantai, 20. lokakuu 2017

Ajatuksia kulttuurista ja liikunnasta Paraisilla

Viimekeväisten kunnallisvaalien jälkeen on päästy varsinaisiin tehtäviin. Loppujen lopuksi pitkällisen yhteistoiminnan tuloksena minulle vahvistui paikka Paraisten kulttuurilautakunnan varapuheenjohtajana ja työ on lähtenyt liikkeelle syksyn myötä. Varapuheenjohtajan toimessani olen kulttuurilautakunnan normaali jäsen aina silloin, kun puheenjohtaja on paikalla ja toistaiseksi tämä on ollut tilanne kaikissa kokouksissa. 

Paitsi lautakuntakuntatyöskentelyn myös lasten harrastusten ja koulun myötä minulle on auennut Paraisten kulttuuri- ja liikuntasektori entistä syvemmin. Liikuntapuolella on tullut todeksi uuden PIF-centerin mahdollisuudet kokonaisvaltaisena liikunnan edistäjänä kaupungissa. Centerissä toimii alkuopetusikäisille lapsille "PIFtis" eli iltapäiväkerho, jonka toiminta-ajatus perustuu lasten liikunnan edistämiselle. PIFtiksessä on tutustuttu joka viikko eri urheilulajiin ja lisäksi ohjelmassa on viikottain kestosuosikki jumppapäivä trampoliineineen ja vaahtomuovimerineen. Urho viettää piftiksessä 3-4 iltapäivää viikossa 32 muun lapsen kanssa. Paraisten mittakaavassa tämä on merkittävä terveyden ja liikunnan edistysaskel. Helt super säger jag!

PIF-centerprojekti saa minut muutenkin aina liikuttumaan. Tulisieluiset kuntalaiset ja urheilun puuhanaiset ja -miehet ovat toteuttaneet unelmansa. On ihastuttavaa käydä PIF-centerissä päivittäin (kyllä!).  Paikalla on lähes aina projektin vastuuhenkilöitä hoitamassa juoksevia asioita... tai nautiskelemassa tunnelmasta. Itse lähes liikutun, kun saleissa on hälinää, kaikki tilat ovat täydessä käytössä: punttisali kolisee, sähly/käsipallokenttä on täynnä ikäluokan pelaajia ja jumppapuolen "olympiapermannolla" ryhmä harjoittelee voltteja. Omien lasten harjoittelumotivaatio niin voimistelu-, sähly- kuin jalkapallopuolellakin on saanut aivan uudenlaisen nosteen uusien tilojen myötä. 

Niin PIFtis kuin koko PIF-center on valmistunut omasta kuntalaisnäkökulmasta kuin tilauksesta juuri minunkaltaiselle perheelle. Jos puhutaan vielä urheilusta niin mahdolisesti tilojakin tärkeämpää on lasten ja nuorten liikunnan parissa työskentelevät ihmiset, yksittäiset vanhemmat, jotka lähtevät vetämään jalkapallo-, käsipallo- tai salibändyjoukkuetta yhdelle ikäluokalle. Näissäkin "arpajaisissa" olen saanut olla nauttimassa ensiluokkaisista toimijoista. Jalkapallossa niin P03- kuin P09-joukkueiden valmennus ja huolto on tasolla, jota voisin näin henkilöstojohtamisen näkökulmasta kutsua "insipiroivaksi, innostavaksi, inhimilliseksi ja mukaansatempaavaksi johtajuudeksi". Voi kunpa näkisin tällaista johtajuutta enemmän myös työelämässäni! 

IMG_0481.jpg

Pienellä paikkakunnalla ja vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä on toisaalta juuri tässä kohtaa haavoittuvaisuutensa. Mitä jos jollekin ikäluokalle ei löydykään isää tai äitiä vetämään joukkuetta? Mitä jos juuri tämä innokas perhe muuttaa pois paikkakunnalta? Sanomattakin on selvää, että kaikilla ikäluokilla ei mene yhtä hyvin ja näin menetetään jatkuvuutta niin liikunta- kuin seuratoiminnassakin. Aina kun jonkun joukkueen toiminta hiipuu tai vetäjien puutteesa toiminta joudutaan lopettamaan, jonkun nuoren liikuntamahdollisuudet vähenevät. Itse olen tämän seurauksena lähtenyt mukaan Musiikkiopisto Arkipelagin hallitukseen sekä perustamaan vanhempainyhdistystä opiston tanssijoiden ja opettajien tueksi. Haluan osaltani levittää innostusta ja vapaaehtoistyötä kulttuurin ja liikunnan sektoreilla ja edistää jatkuvuutta näillä osa-alueilla. 

Mutta niistä kuulttuuririennoista. Paraisilla on ollut huikea syksy kulttuurin saralla. Osittain tämä johtuu Suomi 100 -panostuksista mutta myös onnistuneista yhteistyöprojekteista taiteen vapaalla kentällä. Tässä mainittakoon nyt kolme laajasti kuntalaisia paikalle kerännyttä tapahtumaa. Ensimmäinen panostus kohdistui lapsiin ja nuoriin. "Kaikki koulut yhdessä" -projekti toi kaikki Paraisten koululaiset yhteiseen festivaaliin Pajbackan urheilukentälle. Mukana olivat ensi kertaa todellakin kaikki koulut, mukaan lukien Nauvon, Korppoon, Iniön, Houtskarin ja Utön koulut. Projekti oli logistiikan ja turvajärjestelyjen osalta massiivinen ja sään loppujen lopuksi suosiessa itse kulttuuritarjontaan ja tapahtuman sisältöön olisi voinut panostaa vielä nykyistäkin enemmän. Siitäkin huolimatta "festivaalitunnelma" Pajbackalla oli katossa ja kuten parhaista juhlista kotikouluun lähdettiin takaisin tunnelmissa, että näitä juhlia olisi voinut jatkaa pidempääkin. 

Myöhemmin syksyllä jo tutuksi tullut Barokin Labyrinteissä tapahtuma toteutti yhteistyössä seurakunnan sekä Paraisten Vokaaliyhtyeen kanssa erittäin korkeatasoisen Mozartin Requiem -teoksen Paraisten kirkossa. Tällaisen konsertin tuottaminen täyden barokkiorkesterin kanssa vaatii ammattimaista otetta ja kurinalaista harjoittelua. Ammattiorkesterille tämä on toki perustyötä, mutta kiitokset kuuluu eritysesti Paraisten Vokaaliyhtyeelle, joka koostuu pääasiassa paraislaisista harrastajista ja jotka tällä teoksella nostivat itsensä erittäin ammattimaisten kuorojen joukkoon. Kiitosta tuli niin orkesterin ammattimuusikoilta kuin teoksen ammatikseen laulavilta solisteilta. Myös yleisö oli löytänyt paikalle ja kirkko olikin lähes täynnä. 

Kolmas ilahduttava tapahtuma syksyyn osui myös Paraisten kirkkoon ja kyseessä oli En gåva i toner / Sävellahja - konsertti, joka oli kaupungin tuotantoa. Kyseiseen konserttiin tuskin olisin mennyt ilman erillistä kutsua. Jollakin tavalla en saanut kiinni konsertin ideasta etukäteen ja se tuntui sillisalaattimaiselta sikermältä. Lähdin kuitenkin konserttiin - tällä kertaa yksin ja sain ilahtua positiivisesti. Hienosti valaistu kirkko ja ehtookellojen molemmin puolin rakennettu kokonaisuus toimi. Olkoonkin että ohjelma oli melkoista sillisalaattia, mutta kirkon lämmin tunnelma, täydet penkit ja jollakin tavalla Paraisille siteen omaavat taiteilijat loivat ympärilleen mukavan ja yhteisöllisen tunnelman. Olo konsertin jälkeen oli erittäin ilahtunut. 

engava.jpg

Tällaisen urheilu- ja kulttuurisyksyn jälkeen on vaikea keksiä kehitettävää. Lautakuntatyöskentelystä on kuitenkin jäänyt mieleen muutama asia. Paraisten kulttuurisali Puntti ja erityisesti sen yleisötilat tarvitsevat kehittämistä ja siihen kulttuurilautakunta tarttuikin ja osaltaan siirsi budjetista määrärahoja tämän työn aloittamiseen.

Toinen asia, joka ehkä tuntuu kosmeettiselta, on kaivellut minua koko syksyn. Mielestäni kulttuurilautakunta nimenä on harhaanjohtava silloin kun sen alaisuuteen kuuluu selkeästi kulttuuri-, liikunta-, kirjasto- ja osittain nuorisotyöasiat. Toisinaan kulttuurin ja liikunan välillä on havaittavissa vastakkainasettelua ja siksi minusta olisi tärkeää, että lautakunnan nimi olisi kulttuuri- ja liikuntalautakunta. Tämä loisi minusta tasa-arvoisemman aseman kahdelle erittäin tärkeälle osa-alueelle. Laajemmissa visioissa "sote:n" jälkeisessä ajassa puhutaan paljon hyvinvointilautakunnasta. Se lienee tulevaisuuden suunta, mutta nykyisessä mallissa kulttuuri- ja liikuntalautakunta puhuttelisi mielestäni paremmin kuntalaisia ja antaisi tasapuolisemman kuvan asioiden tilasta.    

perjantai, 11. elokuu 2017

Kirjat, kesä 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Jälleen kerran Lukupiiri tarttui Finlandia-voittajaan. Niin, kirjahan maistui suolakurkulta, laihalta teeltä, samovaarilta ja smetanalta. Olin varma, että kirja saa teilauksen, mutta liekö kaunis ja ehkä jopa ensimmäinen lämmin kevätpäivä ja auringossa ulkona nautittu brunssi, mitkä kohottivat kirjan haaleanpaskaiset värit ihan uuten arvoon. Kansa tykkäsi juuri siitä realistisen ja ironisen karusta Neuvostoliiton kuvauksesta. Kirjassa käytetty tehokeino sanojen hakkaavasta rytmistä junan lähestyessä ja loitotessa Siperian radan välietapeilta miellytti monia. Itselleni kirja oli ihan ok. Kuvaileva teksti joskus hieman puudutti, mutta karu matkakumppani toi kertomukseen tunneskaalan eri sävyjä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi ja se jatkaa minulle mielekästä "1900-luvu naiset" elämäkertasarjaa (Aale Tynni, Tove Jansson, Armi Ratia). Kirja jäi kuitenkin hetkeksi kesken muiden lukupiirikiireiden vuoksi ja palasin kirjaan juuri kun Mauno Koiviston kuolinuutinen saavutti minut Facebookissa. Kirja oli yhtäkkiä huippuajankohtainen ja ahmin sen kerralla. Ansiokkaasti kirjoitettu kirja kertoo paitsi Tellervosta myös paljon hänen puolisostaan Mauno Koivistosta, joka oikeastaan määritteli koko Tellervon elämänkulun. Kirja on mielenkiintoinen dialogi siitä, oliko Tellervo tyytyväinen asemaansa pääministerin ja myöhemmin presidentin rouvana vai kärsikö hän lopulta siitä enemmän. Näin vanhuuden päivinä koko tarinaa voi katsella ehjänä "näin sen juuri piti mennä" tarinana, mutta monilta osin kirjasta välittyy suuri turhautuminen kotirouvan rooliin sekä toisaalta epävarmuus siitä, "olisiko minusta Tellervo Koivisto sittenkin ollut johonkin suurempaan".

Zadie Smith: Swingtime, Romaani

Lukupiirin valinta ja minun ensimmäinen Zadie Smith. Niin, jos lukupiiri ensimmäisenä kysyy: "Miksi tämä kirja on kirjoitettu?", onko se hyvä vai huono merkki? Pidin kirjasta, mutten mitenkään varauksettomasti. Kirja oli ansiokasta nykypäivän kuvausta: idolikultti määritti päähenkilön elämän, halu auttaa Afrikassa on tuttua huttua meille kaikille ja suhteet äiteihin ovat aina kiemuraisia. Kirjan alku oli ehdottomasti parasta antia. Siinä pureuduttiin näennäisesti kahden tasavertaisen tytön elämään ja kuitenkin kävi niin, että toiselle kävi hyvin ja toinen suistui paremmista tanssitaidoista huolimatta epäonnen tielle.

Riitta Konttinen: Oma tie: Helene Sjefbeckin elämä

Kirkas neutraalin historiallinen elämäkerta Sjerfbeckistä, josta on luotu monenlaisia vääristyneitä mielikuvia. Kirja pyrkii osaltaan oikaisemaan taitelijamyyttiä hauraasta taitelijattaresta ja kärsimyksen kautta syntyneestä taiteesta. Kirja tuo totuudenmukaisesti esiin Sjefbeckiin liitetyn ontumisen, joka oli seurausta lapsuuden onnettomuudesta eikä suinkaan tuberkuloosista, mihin se ajan mukaisesti liitettiin. Lisäksi Helenellä oli taipumus sairastua pitkittyneisiin influenssiin, jotka piinasivat häntä läpi elämän. Näiden yhdistelmänä hän sai osaaksen "sairaalloisuuden" leiman. Helene oli kuitenkin elämänsä aikana keskimääräisen tuottelias ja myös sairastelujaksoinaan maalauksia syntyi kuin tyhjästä. Vaikka hänen fyysinen vointi olikin välillä heikko, hänen ajatuksistaan kieli aina suuri vahvuus, jota hän elämässään toteutti niin seikkaillessaan nuorena Pariisissa ja Englannissa kuin eläessään yhdessä toisinaan hyvinkin sairaan äitinsä kanssa Hyvinkäällä ja lopulta yksin Tammisaariessa. 

Helenen suhde naisaisaliikkeeseen on erityisen kiinnostavaa luettavaa. Helene ei juurikaan innostunut naistaitelilja-asetelmasta vaan koki aina olevansa tällaisten jakojen ulkopuolella. Hän koki taiteen tekemisen sisäisenä pakkona, jolla ei ollut mitään tekemistä sukupuolen kanssa tai että sitä olisi kiinnostavaa asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Helene oli voimakkaasti individualisti tässä mielessä ja teki vain omaa taidettaan. Maalausaiheet syntyivät lähipiiristä, jossa malli oli saatavilla - ei niinkään itsetarkoituksellisesti kuvata naisten maailmaa.

Toinen kiinnostava näkökulma on Helenen suhde Einar Reuteriin, joka oli paitsi hänen taitelijakollegansa myös mesenaatti ja suuri tukija. Helene rakastui itseään merkittävästi nuorempaan Einariin, mutta ei koskaan saanut klassisessa mielessä vastakaikua, vaikka ystävys säilyi loppuun asti. Tässäkin asiassa Helene edusti modernia ajattelua joka tulee hienosti esiin Konttisen tutkielmissa.  

Maja Bakken: Mehiläisten Historia

Lukupiirin neronleimaus. Yhtä aikaa ihana historiallinen kuvaus mehiläistenhoidosta, mehiläisten 2000-luvun joukkokuolemista sekä dystooppinen kuvaus siitä, mihin maailma suistuu, kun mehiläiset katoavat. Näillä kolmella tasolla nivoutuu painostava, mutta kuitenkin kaunis tarina ihmiskohtaloista kussakin ajassa. Toisinaan ahdistava tunnelma puristi rintaa, niin totuudenmukaisia olivat tulvaisuuden uhkakuvat. Toisaalta toiveikkuus ja uutteruus ja mielen järkkyminen olivat kuvattu koskettavan kauniisti korostaen inhimillisyyden pysyvyyttä olosuhteista ja ajasta huolimatta. Vahva suositus.

Jan Guillou: Sillanrakentajat

Löysin Gilloun mukavassa kesäisessä kontektissa, kun olimme viettämässä kesänaapurin 50-vuotisjuhlia. Istuimme samassa pöydässä viehättävän (toisen) naapuripariskunnan kanssa ja keskustelu poukkoili omista lapsuustarinoista ja isovanhempien ammateista äitini perheen insinööritaustaan. Naapuripariskunnan mies vakuuttui, että minua kiinnostaisi Jan Guillou ja niinhän minua toden totta kiinnosti.   

Tämä on kesälukemiston aatelia, seikkailukirja parhaasta päästä. Olin mekein häpeissäni moista tekstiä lukiessa, mutta kerrassaan vetävää tarinankerrontaa. Toisinaan mietitytti että voiko 2000-luvulla oikeasti kirjoittaa imperialistisesta norsunluunmetsästyksestä näin estottoman vapautuneesti. Kirjailjan rivien väliin upotettu ironia antoi toki jonkin verran anteeksi, vaikka huono omatuntohan lukiessa silti tuli. 

Suuri vuosisata vaan kiehtoo: tulevaisuusoptimismi, insinööritaidonnäytteet, vähitellen purkautuvat luokkarajat ja moraalikäsitykset. Mitä muuta siitä ihminen kesälukemiselta tarvitsee? Kirja jakaantuu alun jälkeen Norjan vuorille sekä syvään Afrikkaan, missä kohtalon saattelemana kolmesta veljestä kaksi tahoillaan touhuaa. Molemmat etevyydessään niittävät mainetta ja seikkailu on valmis. Kolmas veli jätetään sivuun, johon näemmä sarjan toinen osa "Keikari" puolestaan keskittyy. Keikarissa ollaan jo koukussa. 

IMG_0082.jpg

Jan Guillou: Suuri Vuosisata - sarja, kaksi ensimmäistä osaa


tiistai, 9. toukokuu 2017

Paluu politiikkaan

Aloitan kiitoksilla. Niin se on, poliitikot aina kiittelevät äänistä, mutta se todellakin tuntuu häkellyttävältä. Viisikymmentäneljä ihmistä on paneutunut vaalikoneeseen, lukenut blogiani, tuntee minut muuten tai tavannut minut keväällä kampanjan aikana. He ovat puntaroineet asiaa, käyneet äänestämässä ja kirjoittaneet lyijykynällä vaalilippuun 107. Se tuntuu huikealta. Kyllä, tein kotona harjoituksen, jossa mietin kuka minua voisi äänestää. Parhaimmissa skenaarioissanikin pääsin korkeintaan kahteenkymmeneen ääneen. Viisikymmentäneljä kertaa kiitos siis!  

Hauska kuriositeetti äänipotissa on myös piskuiset kolme ääntä Paraisten ulkopuolelta, yksi Iniöstä, Nauvosta ja Houtskarista. Yksi näistä äänistä on erityisen kuuluisa. Helsingin Sanomat uutisoivat Kuukausiliitteessä, että Rolf Schwartz Iniöstä on Suomen äänikunigas suurimmalla paikallisella (äänestyspaikkakohtaisella) ääniprosentilla. Vain 14 iniöläistä äänesti jotakuta muuta. Yksi noista äänistä on minun. Erityissydän tuolle äänelle.    

Oma äänisaaliini ei riittänyt valtuustoon, mutta Vihreiden lista oli hyvin tasainen. Puolue keräsi Paraisten kaikkien aikojen parhaan tuloksen 904 äänellä ja 11,6% kannatuksella (ks. Paraisten vaalitulos). Tämä toi Vihreille neljä (+1) valtuustopaikkaa, vaikka valtuuston koko pienentyi. Itse sijoituin Vihreiden listalla kuudenneksi ollen toinen varavaltuutettu. Listan kovuudesta kertoo myös se, että kahdeksan ehdokasta sai yli viisikymmentä ääntä.

Vaalien jälkeinen aika onkin ollut mielenkiintoista. Vaaleissa äänestetään valtuustopaikoista, mutta niiden lisäksi  jaetaan paikallisdemokratiaan mahdollisesti vielä enemmän vaikuttavat lautakuntapaikat. Näitä paikkoja on monin verroin enemmän kuin valtuustopaikkoja ja vaalitulos ratkaisee paikkojen määrän puolueittain. Varsinainen henkilövalinta paikkoihin tehdään puolueryhmien sisällä. Henkilöiden valinta ei ole sidottu vaalitulokseen vaan paikkoja jaetaan myös osaamisen, vaalipanostuksen, nais/mieskiintiöiden, kieliryhmän, omien intressien sekä puolueen kannalta järkevän kokonaisuuden perusteella. Tässä siis heti vaalien jälkeen ryhdytään siihen kuuluisaan yhteistoimintaan ja yhdessä tekemiseen. Harvoin käy niin, että omat toiveet ja kaikki muut kriteerit menevät yhteen, ja saa juuri sen paikan minkä haluaa. 

Itse olen osoittanut kiinnostukseni kulttuuri-, sivistys- ja ympäristölautakuntaan. Paikkojen jako on parhaillaan käynnissä enkä käy spekuloimaan, kuinka minun käy. Uskoisin kuitenkin että saan jonkun lautakuntapaikan. Sen verran tässä on pakkaa jo sekoitettu, että olen ajatuksellisesti käynyt läpi jokaisen lautakunnan perustehtävät ja miettinyt, mitä annettavaa minulla näihin olisi.

Kulttuurilautakunnan toimiala on minulle ehkä tutuin. Saaristo-oopperan myötä paikalliset toimijat ovat tuttuja ja ymmärrän kunnan nykyisen toimintamallin. Uskoisin, että eniten kehitettävää olisi siinä, että kulttuuri ja liikunta nostettaisiin laajemmin keskiöön tarkasteltaessa kuntalaisten hyvinvointia. Erilaiset kulttuuri- ja liikuntatoimijat voivat Paraisilla suhteelisen hyvin, mutta ne tulisi sitoa entistä vahvemmin edistämään kuntalaisten hyvinvointia sekä edesauttamaan kunnan laajempaa visiota ja brändiä.

Sivistyslautakunta koskettaa omaa perhettäni ehkä eniten. Kolme koululaista, jotka kaikki ovat käyneet läpi varhaiskasvatuksen, antavat näkökulmaa paveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen. Paraisilla aina ajankohtainen kielikysymys on asia, johon haluan vaikuttaa. Sivistyslautakunta päättäessään päivähoidon ja koulujen järjestämisestä on keskeisessä roolissa jos/kun kielimuureja halutaan systemaattisesti madaltaa. Yllätyksekseni myös joukkoliikenneasiat ovat sivistyslautakunnan alaisuudessa ja tämä tuo kiinnostavaa näkökulmaa lautakunnan työskentelyyn.

Ympäristölautakunnan asiat sen sijaan ovat perheemme päivittäisiä keskustelunaiheita. Keskustan kehittäminen, rakennettu ympäristö, kaavoitus ja maankäyttö ovat teemoja, joista muovaamme mielipiteitä arjessa makaronilaatikon äärellä. Toisaalta koen olevani näissä asioissa Paraisilla hieman jäävi, onhan mieheni kaupungin ympäristöasioita esittelevä valmisteleva (koti toim.huom.) virkamies, eikä vaimo pöydän toisella puolella olisi välttämättä mukava asia kummallekaan.   

Jännitys siis säilyy vielä. Poliittinen kevät on ollut monella tapaa ikimuistoinen. Matkaan on tarttunut uusia ihania ystäviä kuten tämä Loistoluodon bloggari. Kansalaisaktiivisuuteni on yllättänyt itseni ja löysin itseni vappuna siivoamasta rantoja. Musiikkiopiston kevätkokouksessa lähdin mukaan kannatusyhdistyksen hallitukseen. Poliittisella aktiivisuudella on siis yleistä kansalaisaktiivisuutta lisäävä vaikutus. Kovasti tässä kuitenkin odotellaan jo sitä oikeaa vihreää keväträjähdystä... ja lautakuntakuntapaikkojen vahvistumista.  

IMG_4013.jpg

Rantoja siivoamassa... tai siis munkeilla siivouksen lomassa.




tiistai, 18. huhtikuu 2017

Kirjat, Talvi 2017

Talvi 2017 on ollut hurjan kiireinen ja harmikseni juuri lukeminen on kärsinyt eniten. Vuoden 2017 kirjalista näyttää onnettoman lyheltä vaikka siis entiseen (pikkulapsiarkikoomaan) verrattuna tämäkin olisi ollut ruhtinaallinen lista. Suurin osa kirjoista on Lukupiirin "ansiota" ja näin ollen lisään jokaiseen hieman myös Lukupiirin ajatuksia. 

Elena Ferrante: Those Who Leave and Those Who Stay

Napolisarjan kolmas osa jatkaa tuttua tyyliä ja minulle kirjasarja paranee edetessään vaikka lukupiirillä on muunlaisiakin mielipiteitä. Kirjan punaisena lankana on edelleen Linan ja Elenan ystävyys, vaikka elämä on heittänyt ystävykset hyvinkin kauas toisistaan. Juonta kuljettaa fasistien ja työväenliikkeen kovat otteet teollisessa Italiassa, jossa Lina on vahvasti mukana. Elena taistelee toisen kirjansa parissa kasvattaessaan pieniä tyttäriään. Kirja tiivistyy loppua kohden ja jättää lukijan taas nälkäiseksi aloittamaan sarjan neljännen osan. Koukussa ollaan ja nyt odotellaan lukupiiriltä vapautuvaa nelososaa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Olkoonkin viimevuoden bestseller, mutta tässä oli kirja minun mieleen. Kuvaisin tätä aikuisten viisikkokirjaksi. Mystisen kauniit radiolähetykset, radioapparaattinero, tarujen suuri timantti ja toisen maailmansodan viimeiset taistelut St. Malon linnoituskaupungissa luovat puitteet aikuisten seikkailukirjalle. Sokean nuoren tytön ja orvon saksalaispojan kohtalot nivoutuvat aivan kirjan lopussa yhteiseksi tarinaksi. Kirjan trilleri tiivistyy St. Malon kivilinnan vintille ja harvoin olen ollut niin koukussa tarinaan, että ahdinko tuntuu syvällä rinnassa asti. Ehdottomasti loistavaa ja laadukasta kirjallisuusviihdettä. Lukupiiriltä kahtalaiset arviot. Puolet tykkäsivät todella paljon, minä mukaan lukien. 

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtui pois

Uskottava kuvaus Neuvosto-systeemistä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan. Kirja rakentuu lahjakkaan pianistipojan, lääkärin ja Tsernobylissa asuvan perheen ympärille. Lukupiiri enimmäkseen tykkäsi vaikka soraääniäkin kuului. Kirjaa saattoi lukea ankeana systeemin kuvauksena, mutta toisaalta liikuttavina ihmiskohtaloiden kuvauksina systeemistä huolimatta. Järisyttävintä on tietysti se, että kirja olisi yhtä hyvin voinut olla totta. Suosittelen.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Minulle jo toinen Sadie Jones ja jostain syystä ensimmäiset 150 sivua olivat melko tahmeaa luettavaa. Tahmeus johtui kuitenkin ehkä kiireisistä vaaliviikoista ja aikaa ei tahtonut millään irrota syventymiseen ja alun kokemus jäi pirstaleiseksi. Kirjan viimeiset 150 sivua sen sijaan imaisivat mukaansa. Sodanjälkeisen englantilaiskylän ahdistava ilmapiiri loi putteet nuoren pojan traumatisoituneen mielen kuvaukseen. Yleensä minulla on vaikeuksia juuri tämän ikäisten päähenkilöiden kuvauksissa ja se ehkä hankaloitti alun lukukokemusta. Loppua kohden tunnelma tiivistyi ja rikkinäisen mielen tunnekuohut tempasivat mukaansa. Ajoittain erittäin kaunista kuvausta. Lukupiiri tykkäsi kirjasta yllättävän paljon. Tällä kertaa kaikki olivat positiivisia ja ehkä minä ainoana hieman ikävystynyt. Jonesin toinen suomennettu kirja (Ehkä Rakkaus oli totta - täällä) jäi mieleen paremmin ja suosittelenkin aloittamaan siitä.

Elena Ferrante: The Story of a Lost Child

Napolisarjan viimeinen osa kaartaa melko vauhdikkaasti kohti vanhuutta. Lila ja Elena asuvat naapureina ja kasvattavat pieniä tyttäriään. Keskinäinen apu on korvaamatonta, kun Elena tekee kirjailijanuraa ja Lina pyörittää miehensä kanssa IT-businesta. Syvä ystävyys kantaa vaikka välillä ystävykset loukkantuvat, suuttuvat ja manaavat toisiaan. Katkeruus, viha, suru ja kateus ovat tunteita, joita käsitellään ystävyydessä hienovaraisesti, mutta avoimen itlalialaisittain. Iloitakin osataan välillä ja erityisesti Elena osaa tuntea myös kiitollisuutta. Minulle sarjan intensiteetti hieman herpaantui viimeisessä osassa. Kirjailija jättää jienovaraisella tavalla koko tarinan auki vielä aivan lopussakin. Tähän oli hyvä päättää Napolisarja. Kuvaisin tätä eräänlaiseksi feminiiniseksi "Knausgårdiksi" - Ferranten "Taisteluksi"... vaikkka siis en ole yhtään Knasua vielä lukenutkaan :) 

Kirja.jpg

Kirjat

perjantai, 7. huhtikuu 2017

Vaaliajatuksia

Vaalirutistus on loppusuoralla ja eletään juuri niitä aikoja, kun toivoisi että vuorokaudessa olisi 48 tuntia. Oma syyhän tämän puoliksi on, kun kevääseen on pakkautunut niin paljon mukavia asioita.Tässä kuitenkin muutamia ajatuksia ja oppeja kampanjan vaiheilta.

Perjantaina 24. maaliskuuta Paraisilta lähti "vaalibussi" eli kaavoitusarkkitehdin työauto Iniöön ja kolme vihreää ehdokasta hyppäsi samaan kyytiin. Siinä sitten ajelimme, Kaarinan, Turun, Raision, Maskun, Taivassalon ja Kustavin läpi Heponiemen lauttarantaan, josta jatkoimme yhteysaluksella Iniöön. Talviaikana, kun rengastien lautta ei kulje, matkaa Iniöön tulee lähes kolme tuntia. Iniö on selkeästi muista neljästä liitoskunnasta etäämällä, mutta kieli ja saaristolaisuus sekä sijainti Rengastien varrella lienee syitä, miksi Iniö päätyi yhteen muiden saaristokuntien kanssa. Maantietellisesti Kustavi olisi varmasti ollut loogisin. 

Päivä on aurinkoinen ja Inön Lanthandelissa meitä odottaa Mervi Sjölund, joka osoittautuu todelliseksi Iniön moottoriksi. Kaupassa on pöytä koreana munkkeja ja tarjoiluja. Kahvit nautimme Lanthandelin kahviosta. Mervi avaa meille monia näkökulmia iniöläisyyteen. Pienellä paikalla kaikki tuntee kaikki. Sosiaalipalveluissa tämä saattaa olla ongelma mm niin, että tutulle virkamiehelle voi olla vaikeaa kertoa omista ongelmista. Kuntaliitoksen myötä paikkakunnalle on saatu ulkopuolisia ammattilaisia ja monet palvelut ovat parantuneet. Ihmiset ovat saattaneet helpommin avautua ongelmistaan. Kouluun on saatu isosta kunnasta vierailevia ammattilaisia kuten koulukuraattori ja erityisopettaja, siinä missä pieni kunta ei tällaisia olisi voinut tarjota. Tässä siis kiteytyy se, että johonkin rajaan asti suurempaan kokonaisuuteen kuuluminen tuottaa hyvinvointia. 

ini%C3%B6.jpg

Kolme vihreää ehdokasta ja Mervi Iniö Lanthandelissa

Sotessahan juuri väännämme pitkälti siitä, mikä on optimaali omavarainen kokonaisuus. Paraisten RKP:n ehdokas Otto Ilmonen, Paraisten kunnan entinen Sosiaali- ja Terveystoimen johtaja ja hyvä perhetuttavamme valisti minua toisena vaalipäivänä marketilla, että hän näkee Paraisten kaupungin n. 20 000 asukkaan koon riittäväksi hallinnoimaan palvelunsa itse. Sote kaikessa kompleksisuudessaan ei ole omaa vahvuusaluettani. Olen tutustunut sote-uudstukseen jossain määrin tietojärjestelmähankkeiden kautta ja siitä näkökulmasta katsottuna skaalahyödyt ovat ilmeiset. Toisaalta diplomi-insinöörinä uskon, että tietojärjestelmien yhteensopivuusongelmat pilvipalveluiden ja vähittäisten kantajärjestelmäuudistusten myötä tulevat tulevaisuudessa vähenemään oli sitten kyse potilastieto-, pankki- tai vakuutusjärjestelmistä ja näin ollen skaalahyödyt eivät enää ole niin keskeisessä asemassa. 

Tämä skaala-asia ei tietysti koske vain sotea ja kuuntaliitoksia, vaan se on läsnä niin koulujen organisoinnissa, ruokapalveluiden tuottamisessa tai vanhuspalveluissa. Usein ajatellaan, että pieni on kaunista ja laadukasta ja mm. kyläkouluista taistellaan viimeiseen asti. Itsekin tuudittaudun välillä ajatukseen, että pienessä yhteisössä ihminen voi hyvin. Toisaalta pieni yhteisö on aina riski, yksittäisen toimijan vastuu kasvaa ja sattuman vaikutus on suuri. Pienessä koulussa saattaa käydä niin, että kaikille ei yksinkertaisesti löydy kaveria, tai jos opettajan elämäntilanne on kuormittava kokonaisuus kärsii kohtuuttomasti. Tärkeintä palvelujen tuottamisessa ei ole tuijottaa kokoa - pientä tai suurta - vaan sitä että pystytään turvaamaan laadukkaat palvelut mielekkäällä panos-tuotos suhteella ja niin että pienen tai suuren yksikön merkitys kokonaisuudelle on mielekäs. 

marketti.jpg

Minä marketilla

Kaiken kaikkiaan koen että Parainen 20 000 asukkaan kuntana on kooltaan mielekäs. Paraisilla on monia etäisiä kyliä, jotka ovat keskeisessä osassa, kun tarkastellaan kunnan historiaa ja omaleimaisuutta. Näiden kylien elinvoimaisuus ilahduttaa minua aina, kun pääsen niihin tutustumaan. Muuttoliike on kuitenkin asia, jota ei voi (yksin) kuntapolitiikalla hallita. Palveluiden järjestäminen näissä etäisissä paikoissa herättää kuntavaalien alla aina keskustelua. Tässä tarkastelussa olen ilahtunut aina kuulemistani järjestelyistä. Utöhön järjestettiin "metsäeskari", kun lapsia saatiin kasaan neljä. Mielestäni tällaiset luovat ratkaisut, jotka vaativat toki kuntalaisten omaa aktiivisuutta, ovat omiaan osoittamaan, että samassa kunnassa voi toimia niin laadukas ja skaalahyödyistä nauttiva Paraisten koulukeskus, kuin neljän lapsen räätälöity "metsäesikoulu".

Mitä Paraisilla sitten pitäisi muuttaa, kun asiat ovat monella tapaa hyvin? Itse kannatan ajattelutapaa, joka pyrkii tekemään hyvästä vieläkin paremman. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on monella tapaa varaa ja velvollisuus olla vieläkin parempi. Mielessäni on kaksi asiaa.

1. Suomen- ja ruotsinkielisen opetuksen ja koulutoimen entistä voimakkaampi yhtenäistäminen. Paraisilla olisi kaikki mahdollisuudet olla tässä asiassa edelläkävijä. Esimerkiksi voisimme ottaa oman kuntamme koulun Korppoossa, jossa kielirajat on jo ylitetty ja opetusta ja toimintaa yhtenäistetty. Paraisilla pilottikouluksi voitaisiin alkuun ottaa Sunnanbergin koulu, johon sijoitettaisiin oppilaat koulunkäyntialueen molemmista kieliryhmistä ja opetus järjestettäisiin yhtenäisesti.

2. Toiseksi julkista liikennettä Paraisilla tulisi parantaa ja kehittää siihen suuntaan, että Föli-palvelut olisivat laajemmin myös Paraisten alueen käytössä. Liikennöinti Turun ja Paraisten välillä on jatkuvaa, mutta keskeisin kulkuneuvo taitaa silti edelleen olla oma auto. Työmatkalaisten lisäksi koululaiset hyötyisivät Fölistä merkittävästi. Myös julkista liikennettä syvemmälle saariston suuntaan tulee kehittää ja ottaa yhä enemmän huomioon vuodenaikojen vaihtelut ja turismi.

Näiden ajatusten ja pohdintojen siivittämänä toivotan kaikille aurinkoista vaaliviikonloppua!