Olen koko elämäni jotenkin suhtautunut skitsofreenisesti rutiineihin. Toisinaan olen paennut niitä pakonomaisesti ja toisinaan etsinyt niitä avukseni epätoivoisella vimmalla. Vieläkään en oikein tiedä, pidänkö niistä vai en. Ainakaan en ole Tuulia Matilaisen kaltainen fanaatikko, mutta uskon kyllä, että tietty säännöllinen elämänrytmi auttaa hallitsemaan suuren perheen väistämätöntä kaaosta.

Rutiinit ja rutiinittomuus ovat vaihdelleet elämässäni ikä- ja elämänvaiheesta toiseen. En usko että äitini kolmesta lapsesta huolimatta oli mikään rutiinifriikki ja siksi luulenkin, että varhaislapsuuteni on ollut sellaista pienehköä kaaosta ja äidin selviytymistaistelua siitä, miten minut saadaan helpoimmalla hiljaiseksi. Tästä kielii ainakin se, että söin tuttipulloa lähes viisivuotiaaksi asti öin ja päivin. Luonnollisesti sainkin sitten kärsiä hammaslääkärissä, kun maitohampaat olivat autuaan reikäiset ja rautahampaat tulivat esiin vähän sieltä sun täältä.

Ala-aste olikin sitten armotonta rutiinitykitystä. Viikko-ohjelmaa sorvattiin syksyllä niin, että päivät oli buukattu täyteen koulun lisäksi kahdesta jos ei kolmesta eri harrastuksesta. Sitä minuuttiohjelmaa suoritettiin sitten syksystä kevääseen niin että kesäkuun alkaessa väsymys oli niin totaalista että oksetti. Onneksi äitini piti tiukkaa linjaa siitä, että kesä oli lomailua varten ja harrastukset saivat myös jäädä lomalle. Siinä tosin meni minun mahdllisuudet huippu-urheiluun, kun tenniksen tai voimistelun kannalta kesä olisi juuri ollut sitä tärkeää leirien, kilpailujen ja muiden peruskuntoharjoitteiden aikaa.

Jossain vaiheessa ylä-astetta tuo harrastusten täyttämä viikko-ohjelma rutiineinen alkoi tympästä ja halusin jättää kaiken. Liika oli liikaa eikä rutiinelta jäänyt aikaa elämälle. Vähitellen aloin karsia elämäni rutiineja, mutta lukioelämä ei kuitenkaan vielä mahdollistanut täydellistä vapautumista kahleista. Täysi-ikäisenä kuitenkin viikonloppuihin tuli sellainen vapaan pudotuksen maku ja sopivassa määrin tuo tyypillinen "viikot painetaan ja viikonloput relataan" sopi minulle.

Yliopistossa kaikki elementit rutiinittomuuteen olivat ilmassa, mutta en osannut niitä hyödyntää ainakaan ensimmäisinä vuosina. TKK:n tiukka luentotahti imaisi minut pakonomaisesti mukaan, enkä halunnut millään kuulua niihin ikiteekkareihin, jotka kolmen vuoden jälkeen huomaavat perus matikoiden olevan retuperällä. Painoin siis vielä kaksi vuotta tiukalla tahdilla kunnes nuo perussetit oli saatu tehtyä. Hyvä niin. Yliopistoelämässä oli kuitenkin se autuus että lukukaudet olivat lukioon verrattuna lyhyempiä ja väliin jäi autuaan pitkiä taukoja, jolloin rutiinittomuutta saattoi harrastaa antaumuksella. Huolimatta tiukasta luentotahdista ensimmäiset opiskeluvuodet sisältävät myös parhaita free fall jaksoja elämässäni. Viikonloput veivät ennalta-arvaamattomille teille ja matkat olivat suunnittelemattomia reilireissuja lähinnä ympäri Eurooppaa.

Ehkä parasta rutiinittomuuden jaksoa elämässäni edustaa erilaiset pidemmät ja lyhyemmät vaihto-opiskeluajat. On tietysti luonnollista, että uudessa paikassa rutiinit kehityvät vähitellen ja huomasinkin, että minuun on jotenkin sisäänrakennettu armoton rutiinien hakeminen. Inhoan lillumista jonkinlaisessa välitlassa vanhojen rutiinien ja uusien muotoutumattomien käytänteiden välissä. Lähden hakemaan uusia kuvioita heti välittömästi saavuttuani uuteen tilaan.  Tästä kertoo mm. se, että vaihto-opiskeluvuonna Portossa muutamassa päivässä olin sorvannut itselleni lukujärjestyksen ja harrastukset, joita sitten saattoi lähteä turvallisesti toteuttamaan. Sama toistui nyt täällä Paraisilla. Jokaiselle arkipäivälle on ohjelmanumeronsa, joka rytmittää oman päiväni. 

Lasten kasvatuksessa otin rutiinit vakavasti. Erityisesti ensimmäisen lapsen kohdalla vannoin rutiinien ja kellontarkkuuden nimeen. Täytyy sanoa, että Aapo oli ihannevauva rutiinien omaksumiseen ja nukkuikin kuin enkeli paikassa kuin paikassa ja melussa kuin melussa, kunhan iltatoimet sujuivat rutiinien mukaan.   Toisen lapsen kohdalla rutiinit eivät hallinneet elämää yhtä tiukasti ja seurauksetkin olivat yhtä epäsäännölliset ja arvaamattomat. Hassua, että näin vanhemmalla iällä Aapo kuitenkin on se, joka ei rutiineista välitä. Sen sijaan Eevassa taas on ainesta todelliseksi rutiinitykittäjäksi.

On ehkä väistämätöntä estää rutiineja ainakin minunkaltaisella luonteella, eikä minulla enää ole mitään haluakaan tehdä elämästäni rutiinitonta boheemielämää. Toisaalta ulospäin elämäni saattaa näyttää hyvinkin kaoottiselta, mutta taustalla vaikuttavat vahvat rutiinit vapauttavat toden totta energiaa kaikenlaiselle lisähörhöilylle. Huomaan, että tänäsyksyinen mehustusprojekti hakee jo paikkaansa rutiinien muodossa. Kerään maanisesti pulloja jo seuraavienkin vuosien varalle ja pohdin, kuinka mehustuksen voisi tehdä vieläkin liukuhihnamaisemmin ja vähemmällä vaivalla niin, että ensi vuonna voisin jo laajentaa hilloamisviettiäni marmeladien ja säilykekarviaisten puolelle - nyt kun kaikki energia menee tähän mehurumbaan.

Huomaan, että ihmisten suhde rutiineihin on hyvin vaihteleva. Meillä perheessä rutiinit ovat ennen kaikkea minun päässä ja jotenkin niiden kautta ohjaan perheen viikottaista rytmiä. Meillä ei esimerkiksi ole perheen yhteistä kalenteria, josta varaillaan iltoja ja viikonloppuja erilaisille naisten ja miesten aktiviteeteille ja viikonlopuille vaan perheemme elää sellaisella kahden viikon aikahorisontilla - miheni tosin harvoin näkee kahta päivää pidemmälle. Mieheni on myös mestari erilaisiin välitiloihin uppoutumisessa. Pahimpia aikoja ovat olleen juuri ulkomaillemuutot, jolloin mieheni menettää täysin otteensa todellisuuteen ja lilluu määräämättömiä aikoja ihastuttavassa ihmettelyn ja apatian välisessä tilassa unohtaen täysin ajan kulun ja erilaiset läheisten olettamat ilmoitukset/velvoitteet.

Parhaan rutiineihin littyvän teesin opin Gabriel Garcia Marquesin klassikkoromaanista Sadan vuoden yksinäisyys. Kirja ei muuten jaksanut minua sykähdyttää, mutta tämän opin muistan siitä aina. Kirjassa kuvailtiin hahmoa, joka toisti elämäänsä pakonomaisilla rutiineilla. Kun sitten tuli kohta, jossa syystä tai toisesta henkilön tuli poiketa rutiineista tavarat katosivat ja elämästä tuli kaaosta. Tavaroiden löytymiseksi hahmo palasi aina näihin rutiinittomiin paikkoihin ja löysi tavaransa niistä. Olen käyttänyt tätä oppia elämässäni usein, kun jokin tavara on hukassa. Kukkaron ollessa kateissa se johtuu useimmiten siitä syystä, että lähdin tavallisuudesta poiketen kauppaan ilman käsilaukkua pelkän kukkaron kanssa. Tällöin kukkaro voi siis olla missä tahansa tuon kauppamatkan varrella, koska se ei voi olla rutiinien mukaisessa paikassa - omassa käsilaukussa. Tavarat siis häviävät tilanteissa, joissa ei ole rutiineja. Tätä teesiä puoltaa suuressa mittakaavassa muutot ja työpaikan vaihdot, mutta pienemmissäkin arjen tilanteissa tästä on hyötyä. Jos avaimet ovat kateissa, kannattaa miettiä, mitä outoa/rutiineista poikkeavaa päivän aikana on voinut tapahtua, jossa avaimet olisivat ajautuneet normaalikiertoratansa ulkopuolelle.

Olen mielestäni päässyt rutiinieni kanssa jonkinlaisen seesteisyyteen. Ennen kaikkea hallitsen mielestäni itse rutiinejani: jos tuntuu, että elämä on yhtä rutiinijunassa puksuttamista yritän keksiä jotakin mukavaa vaihtelua, toisinaan taas antaudun junan vietäväksi ja nautin sen suomasta arjen helppoudesta. Täytyy tosin myöntää, että tämän kahden talon ja pihan ja kohta kolmen lapsen rutiinienpyörittely ei ehkä ole se helpoin työkenttä ujuttaa sellaiseen arjen helppouteen, mutta juuri siitä syntyy nykyisen elämäntilanteen mielekkyys ja haasteellisuus.

Päiväkodin viikko-ohjelmat tuovat rutiineja elämään.