Sunnuntai. Hesarin viimeinen työpaikkaosa oli jälleen ansoja täynnä. Luin ilmoitukset läpi keskittyneesti ja muutaman kerran sydän pamppasi: Yhteiskuntavastuupäällkkö, Turku; Tuotepäällikkö, m a r i m e k k o. Melkein jo alkoi armoton työhakemuksen kirjoittaminen, kunnes käänsin tilanteen uuteen valoon. Eikö ole positiivista, että ihan perus sunnuntailiite saa aikaan sen tunteen, että kaksi työpaikkaa voisi vaikka napatakin? Sain ajatuksesta mielihyvää, maistelin sitä ja totesin, että ei kiitos. Olen kotona, kehittelen nyt vireillä olevia ituja edelleen, nautiskelen kevään tulosta, enkä anna työnhaun taas viedä itseäni ja sieluani. Minulla on annettavaa vielä johonkin niin paljon hienompaan.  

Hyville asioille pitää antaa aikaa. Olen muhittanut kohta puoli vuotta päässäni ajatuksia saariston kehittämisestä. Idea ei ota kirkastuakseen. Kulttuurikouluhanke sai hetkeksi kaiken tarmoni ja siinä toden totta yhdistyi monta hyvää asiaa. Vanha rakennus ja sen kunnostaminen, nimekkäät sisällöntuottajat ja kaikin puolin hyvä meininki. Tuntuu vähän haikealta jättää se, varsinkin kun sen toteutuminen oli niin lähellä. Radio Vegasta kuuntelin viime viikolla lähetyksen asiasta ja siinä ainakin sävy oli jo sen mukainen, että eipä taida ainakaan Lielahteen nousta tuo hieno idea. 

Kokemus tästä innostuksesta antaa voimaa. Täytyy sanoa, että pitkästä aikaa koin valtavan voimaantumisen yhteisestä hankkeesta. Olen kriittinen, en syty ihan kaikelle. Puntaroin asioita ja niiden toteutumismahdollisuuksia tarkkaan. Jotenkin vain tuolla Lielahden koululla palaset olivat kohdallaan. Olisin voinut siltä istumalta laittaa rahani likoon hakkeen puolesta. Jotenkin vain tuntui siltä että tila, ihmiset ja ympäristö kohtasivat ja mikä tahansa oli silloin tuolle joukolle mahdollista. Sitä karvaammalta tuntuu harmaan ja kyynistyneen byrokratian kohtelu.

Jotain tästä jäi käteen. Tapasin koko joukon parhaita paraislaisia. Elämässä tuntuu tapahtuvan simultaanisti. Tämän kirjoituksen aikana taas yksi itu sai lehdet. Chattasin Facebookissa elämäni chatin. Olikohan se totta? Noh. Huomenna jatkan aiheesta puhelimessa. Sekavaa. Mutta juuri niin hienoa. Näin siis asioiden pitää nyt ollakin. Ei kaikki voi olla valmista heti. Asioita pitää muhittaa. Minulla on sellainen vahva tunne, että vielä tästä jotain syntyy. Ja kun minä pääsen vauhtiin jotain synnyttämään, siitä tulee hyvä. Siitä olen aivan varma. Koko ajan minua on askarruttanut muhittelussani yksi asia. Yksin ei pääse pitkälle ja nyt näyttää siltä että olen ehkä saamassa oikeanlaista seuraa.

No niin. Valitan, tämä teksti meni aika abstraktiksi. Nyt lienee aika mennä nukkumaan. Urhokin antaa merkkejä heräilystä. Koetan kerätä yön kasaan. Palaan asiaan.