Synnytyssairaalat ja siellä eletyt hetket herättävät äitipiireissä aina tunnepitoisia vuodatuksia suuntaan ja toiseen. HUS kiistelee, lakkauttaako Lohjan vai Tammisaaren yksikkö. Onkin totta että synnytyssairaaloissa eletään ihmiselämän kannalta ikimuistoisia ja ainutlaatuisia hetkiä, eikä ole lainkaan yhdentekevää, millaisissa puitteissa ja minkälaisella lähestymistavalla tuon ainutlaatuisen hetken saa elää. 

Näin jälkikäteen ajateltuna on puhdas sattuma, että kaikki kolme lastamme ovat syntyneet eri synnytyssairaaloissa. Olemme valinneet synnytyssairaalan aina puhtaasti asuinpaikan perusteella sen kummemmin miettimättä sairaalan imagoa, lastenhoitofilosofiaa tai muuta lääketiede vs. luomuilu -lähestymistapaa. Aapon syntyessä asuimme Meilahdessa aivan Naistenklinikan kupeessa ja kauniina kesäiltana kävelin sairaalaan synnyttämään vesien mentyä kotona. Ennen Eevan syntymää muutimme Käpylään ja Kätilöopisto sijaitsi kivenheiton päässä. Kättärille taisimme kuitenkin hurauttaa autolla huhtikuisena aamuyönä, koska supistukset olivat jo sitä luokkaa, että kävely ei enää tullut kysymykseen. Nyt kolmannella kerralla synnytyssairaala ei enää ollut kupeessa tai kivenheiton päässä vaan 25 minuutin ajomatkan päässä Turussa. Lähtö tuli keskiyöllä vesien mentyä sänkyyn ja tällä kertaa taksilla. Onneksi kuski oli nainen, useamman lapsen äiti ja ymmärsi tilanteen. Kiirettä ei ollut, mutta vesien mentyä oli parempi suunnata jo sairaalaan. 

Emme toden totta miettineet etukäteen sairaaloiden filosofiaa tai koulukuntaa, mutta sairaaloissa on eroa. Kolmen kerran jälkeen synteesini on seuraava. Naistenklinikalla hoidetaan äitejä ja syntymää tarkastellaan naisen näkökulmasta. Kätilöopistolla hoidetaan vauvoja ja näkökulma syntymään on vauvalähtöinen, itse kaiketi kutsuvat sitä lapsentahtisuudeksi. TYKSissä koin kuitenkin jotakin onnistunutta, näiden kahden lähestymistavan luontevan yhdistämisen. Synteesistäni huolimatta olen tyytyväinen jokaisen sairaalan palveluihin enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. On ollut hienoa nähdä alansa ammattilaisia hoitamassa kunnioitusta herättävää työtään ja huomata, kuinka saman asian voi hoitaa niin monella eri tavalla. 

Naistenklinikka on nimensä väärti. Naistenklinkalla lääketiede on lähellä ja kivunlievitys on sitä varten, että naisten ei tarvitse kokea sitä naisen vartalolle langetettua kärsimystä, jonka syntymä väistämättä aiheuttaa. Tämä näkyi Aapon synnytyksessä mm. siinä, että lapsivesien mentyä jo hyvissä ajoin minulle annettiin nk. hormonitippa supistuksia kiihdyttämään. Asiaa ei pahemmin minulta kyselty, vaan tämä oli minun ja lapsen parhaaksi. Epiduraalin sain käytännössä pyytämättä, koska "nyt potilaan tila vaikuttaa siltä". Aapon synnyttyä pienen kenguruhoidon jälkeen vauva pestiin, puettiin ja sidottiin tiukkaan kapaloon. Kapalossa vauva tuli sitten rinnalle imemään, jonka jälkeen siirryttiin osastolle.

Vauvanhoidossa Naistenklinikalla oli oma "vanhoillinen" meininki. Minua neuvottiin imettämään aina 20 minuuttia per rinta, tämän jälkeen lapsi laitetaan nukkumaan omaan sänkyyn ja lapsen herättyä taas rintaa uudelleen. Tutti tupsahti vauvan suuhun kätilön suosiollisella avustuksella ja toisena yönä kätilöt ottivat Aapon suosiolla "kansliaan" nukkumaan ja tarjoilivat Aapolle tuttipullolla lisämaidot  minun nukkuessa autuaasti lähes kokonaisen yön. 

Naistenklinikan ehdoton bravuuri oli kuitenkin nk. fysioterapialuento. Äidit siirtyivät ilman vauvoja naistenklinikan historiallisia käytäviä jonkinlaiseen fysiosaliin. Siellä sitten kuivakka ja ryppyinen pitkänlinjan naistentautien kuntouttaja aloitti saarnansa. Ensin käytiin läpi kaikki ikävimmät oireet joita synnyttäminen ajan mittaan naisen vartalolle tuo, sitten muutama kauhukertomus kohtujen ulospulahtamisista ja ulostamisen iloista. Lopuksi koetettiin ihan oikeaa fysioterapiaa räjähtäneelle alapäälle. Muistan vain kuinka täti kehotti supistamaan lihaksia kuin pidättäisi kakkaa - tunnustelin omia lihaksiani ja tunsin kauhun väreitä, koska en voinut tuntea räjähtäneessä alapäässäni yhtään mitään. Ajatus "lihasten supistamisesta" tuntui lähinnä vitsiltä. Kauhukokemuksen lisäksi muistan yhden opin tuosta luennosta. Täti antoi meille muistisäännön koko elämää varten ja se meni jotenkin näin: "Aina kun seisot punaisissa valoissa tee muutamia lantiopohjanlihasliikkeitä." Joskus punaisissa valoissa tuo ohje tulee mieleeni ja olenpahan joskus jokusen liikkeen tehnytkin. 

Kätilöopiston maine Helsingin synnytyssairaaloista on ehdottomasti se "luomumpi"  sijaitseehan siellä kuuluisa Haikaranpesä perhehuoneineen. Meille Haikaranpesä ei ollut enää vaihtoehto toisen kohdalla, pitihän jonkun olla kotona Aapon kanssa. En tiedä vaikuttiko sairaalan "luomumaine" siihen että Eevan synnytyksessä en sitten enää tarvinnut tai voisi sanoa ottanut epiduraalipuudutusta. Sairaalan mentyämme kohdunsuu oli jo seitsemän senttiä auki ja huomasin heti että kätilö oli vahvasti sitä mieltä, että puudutusta ei tarvita. Oma filosofiani oli sama kuin Aapon kohdalla -  koetetaan kuinka kauan tässä jaksetaan. Synnytys meni hienosti ja siinä vaiheessa, kun itkin armoa ja epiduraalia, kätilö määrätietoisesti pudisti päätään ja sanoi, että lapsi syntyy muutamassa hetkessä. Ja niin tapahtui. En tiedä oliko kyse minun ennakkoasenteesta vai kätilön filosofiasta, mutta jotenkin minulla oli sellainen olo, että olen huono synnyttäjä, jos en saa toista lasta ulos ilman puudutusta. On totta, että olo synnytyksen jälkeen oli hieno ilman puudutuksia ja Eeva oli syntyessään kuin pieni pirteä avaruusolento, joka nosteli päätään ja tuijotteli suurilla silmillä maailmaa. 

Vauvanhoidossa ohjeet olivat sitten aivan toista maata. Ensiksi Eeva oli pitkään kenguruhoidossa ja imi rintaa heti synnyttyään ilman kapaloa tai vaatteita. Mittaus ja punnitus olivat vasta tunnin tai parin kuluttua syntymästä. Yötä vasten kätilö ohjeisti että "sinullehan toissynnyttäjänä vauvan vieressä nukkuminen on tuttua". Minä joka olin kouluttanut Aapon imemään 20 minuuttia per rinta ja sitten nukkumaan omassa sängyssä. No, Eeva sitten tosiaan nukkui rinnalla ensimmäisestä päivästä alkaen, eikä sen koomin pahemmin omassa sängyssä viihtynytkään. Kun sitten kysyin, että voisiko yötä vasten saada pientä hoitoapua, jotta saisi hieman nukkua, vastaus oli tyly: "Meillä on täällä vain yksi yökkö, joka ei ehdi vauvoja katsomaan." Jaaha selvä. Lähdin sairaalasta kotiin heti 24 tunnin päästä syntymästä, mutta kokemuksena Kätilöopisto oli jotenkin kylmempi kuin tuo Naistenklinikka. Tuntui tosiaan, että vauvan tarpeet jyräsivät äidin tarpeet ja tästä vauvalähtöisyydestä ei oltu valmiita tinkimään. Tuttia en uskaltanut edes pyytää saati lisämaitoa. Lantiopohjanlihaksista ei ollut puhettakaan - täällähän keskiössä olivat vauvat. 

Kolmannella kerralla hieman pelonsekaisin tuntein suuntasin TYKSiin. Olin jotenkin ennakkoluuloinen koko laitosta kohtaan ja tarinat, joita laitoksesta olin kuullut olivat kovin ristiriitaisia. Toiset ylistivät ja toiset parjasivat. Toisaalta olihan tilanne minulle nyt tuttu ja osaisin itsekin esittää toiveitani paremmin. Synnytys mukaili sekä Aapon että Eeva linjaa. Vesien meno muistutti Aaposta ja hiljakseen alkaneet supistukset Eevasta. Vesien mentyä päätin, että yritän välttää hormonitippaa viimeiseen asti ja tämän toiveen kerroin sairaalassa heti kärkeen, vaikka supistuksista ei ollut vesien mentyä tietoakaan. Toiveeseeni suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Odotusosastolla sainkin olla rauhassa ja "pakoilin" henkilökuntaa parhaani mukaan, jotta kukaan ei hoputtaisi supistusten alkamista. Viideltä iltapäivällä  säännölliset supistukset alkoivat, kymmeneltä illalla pääsimme synnytyssaliin. 

Kätilö miellytti minua heti: +50 nainen, jonka katseesta ja olemuksesta huokui lempeä, mutta määrätietoinen lapsenpäästäjän ammattitaito. Yhdessä pohdimme kivunlievitystä ja kerroin, että ilman epiduraalia voisin yrittää. Kätilö ehdotti, että mennään ilman ja kun kipu on sietämätön voidaan koettaa kohdunsuun puudutusta. Esitin myös toiveen siitä, että voisin koettaa pysyä jalkeilla mahdollisimman pitkään. Sainkin alleni oivan menopelin "Aino-Ferrarin". Kyseessä on siis rollaattorin näköinen laite, jossa on kainalokorkeudella taso, johon voi nojautua käsivarsien varaan. Tason takana on vielä "kaasukahvat", joita voi puristaa pahimpaan kipuun. Tämän ferrarin päällä roikuin niin pitkään kuin jaksoin. 

Jossain vaiheessa kätilö tuikkasi selkääni akvarakkulat, jotka toimivat jonkinlaisen akupunktion tavoin siirtäen kivun murskaavista supistuksista polttavaan pistokseen - huuhaata tai ei, mutta toimivaa kumma kyllä. Tuo polttava pistos osui kuitenkin suoraan jonkinlaiseen "tunnehermoon" ja laukaisi vuolaan itkun. Itku tuli kuin tilauksesta ja silläkin oli oma kipua lievittävä merkityksensä. Tuntui että vasta tässä vaiheessa annoin periksi kivulle - luovutin ja annoin kivun viedä. Itkuun sekoittui jonkinlainen äidinkaipuu ja naiseuden ikiaikainen tuska. Itkin paitsi itseni, kaikkien muiden saman kokevien puolesta. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmisten pitäisi itkeä enemmän. Tälläkin kertaa itku oli helpotus ja oikeastaan ratkaisu siihen että lapsi sai syntyä. Itku helpotti ja vapautti energiaa siihen, että lopulta jaksoin todella (huutaa) ja synnyttää lapsen.

Kätilö suhtautui itkuun ammattilaisen tavoin. Hänelle tämä itku oli merkki siitä, että lapsi syntyy pian. Hän aloitti huomaamattani kaikki valmistelut ja ohjasi minut pian sängylle. Pian sainkin luvan jo ponnistaa ja lapsi oli maailmassa naisellisen huudon siivittämänä muutamassa minuutissa. Sillä hetkellä kun lapsi syntyi, kipu oli poissa - ei supistuksia, särkyä tai hyytävää painetta. Pieni poika rääkäisi ja sukelsi paitani sisään. Onnellista. Nämä hetket ovat kiistatta elämäni onnellisimpia. Terve vauva paidan sisällä ja elämän suurin ponnistus takana. Aika pysähtyy ja pieni tuhisija etsii rinnalta jotakin suuhunpantavaa.

TYKSin lastenhoito saa minulta parhaat pisteet. Osastolla liikkui lastenhoitajia, jotka hoitivat vauvan ensimmäisenä päivänä. Minä sain kirjaimellisesti vain maata ja seurata ihastuttavia hoitajia, jotka lepertelivät vauvalle. Minun toiveita kuunneltiin ja vauvan parasta ajateltiin. Hyvä niin. Voi tosin olla että tuorein kokemus on vielä liian lähellä ja objektiivinen tarkastelu hieman vaikeaa...

Tiedän kuinka onnekas olenkaan. Kaikki lapseni ovat syntyneet terveinä, normaalilla alatiesynnytyksellä ja olen saanut kaikki lapset suoraan syntymästä rinnalleni. Tämä tosiasia värittää synnytyssairaalakokemuksiani eniten. Kiitollisuus kaikkia tapahtuman todistaneita ja avustaneita ihmisiä, seiniä ja laitteita kohtaan on niin suurta, että pienet nyanssierot suhtautumisessa minuun tai lapseen eivät ole pahemmin häirinneet. Kaikki ovat olleet oikeassa omalla tavallaan. Mitä todennäköisimmin synnytyssairaalakokemukseni ovat elämästäni ohi. Hetkeäkään en vaihtaisi pois mutta tuskin jään kaipaamaan uusia kokemuksia. Kolme ikimuistoista ja onnellista kokemusta on enemmän kuin uskalsin koskaan toivoa.