Mitä pitäisi tehdä, kun veli soittaa puolen yön aikaan omien sanojen mukaan ”en mä oo edes paljoo ottanut” –tilassa ja alkaa tilittämään omaa toisen lapsen syndroomaansa?  Ensimmäinen reaktioni on, että ei jaksa tätä nyt, mutta toisaalta siinähän suomalainen mies kerrankin purkaa tuntojaan ja puhuu tunteistaan – eikö tämä ole kuitenkin ainutlaatuista. Noh, lähden keskusteluun mukaan ja yritän muistaa psykologin ensimmäisen opinkappaleen – KUUNTELE.

Perhe on pahin – sehän on selvää, mutta hyväuskoinen veljeni kun ei millään pysty ottamaan siihen sen vertaa etäisyyttä, että pääsisi kuiville perinteisistä roolimalleista. Kaikillahan meillä on traumamme roolistamme perheessä oli se sitten vastuullisena esikoisena olemista, toisena lapsena kitumista tai näkymättömänä kolmantena lapsena elämistä.

Yöllinen keskustelumme herätti kuitenkin minut ajattelemaan omaa perhettäni ja sitä dynamiikkaa, joka siihen on rakentumassa. Teen systemaattisia kasvatusvirheitä: lapset ovat piirtämässä ja Aapo isona poikana saa aikaiseksi mainion piirroksen, jossa isi sahaa puuta moottorisaha kädessä ja suojakypärä päässä. Kehun vuolaasti Aapon piirustusta, kun Eeva sivusta huutaa: ”Äiti, äiti, minunkin piirros on hieno.” Tämä kuvio toistuu liian usein. Keskity joskus pienempäänkin lapseen!

Jonkinlaisen paikan minä kaiketi annan kummallekin lapselle ja todennäköisesti hyvin tiedostamattani rakennan molemmille elämän eväiksi jonkinlaisen roolin perheessä. Toisaalta uskon siihen tiettyyn ”darvinistis/hellsteniläiseen” ajatteluun, että lapsi ottaa sen paikan perheessä, mikä sattuu olemaan vapaana. Yöllinen keskustelu herätti minut kuitenkin siihen ajatukseen, että minun tehtävä vanhempana on luoda lasten keskinäiselle kanssakäymiselle sellaiset puitteet, ettei joku perheen lapsista nouse ”kuninkaaksi”. Tästä kuninkuudesta, kun on haittaa sekä kuninkaalle itselleen että hänen ”alamaisilleen”. Tarkemmin mietittyäni olen itse asiassa sitä mieltä, että tuo kuninkaan paikka kuuluu isälle ja äidille ja se on hyvä niin. On tärkeää pitää homma käsissä niin ettei kenelläkään ole epäselvää kuka tässä perheessä määrää. Tämähän oli hyvä kelaus.  Tällä mennään.

Ylipäätään suhtaudun lastenkasvatuspsykologiaan hyvin skeptisesti ja kyynisesti. Joskus kun hairahtuu lukemaan alan kirjallisuutta, tuloksena on vain irtonaisia lauseita ja syvää itsesyytöstä. Tekee mieli haistattaa pitkät kaikille niille besservissereille, jotka jaksavat elvistellä omilla poppakonsteillaan. Turvaudunkin elämässä ja erityisesti lastenkasvatuksessa ”terveeseen maalaisjärkeen”. Olen aina jotenkin pitänyt tästä ilmaisusta, mutta harvemmin pohtinut, mitä tuo maalaisjärki nyt sitten oikein on. Käytännössä se on osoittautunut niiksi toimintamalleiksi, joilla minut on kasvatettu. Suustani tulee kuolemattomia oman äitini lauseita, jotka saivat minut lapsena raivon partaalle. ”Jos Linda hyppää kaivoon, niin hyppäätkö sinäkin kaivoon?” tai ”Äiti ei voi nyt tästä paahtoleiväksi muuttua.” tai legendaarinen ”Höpön löpön ja lällis”, kun juttu alkaa mennä mahdottomaksi.

Tätä ajattelua kun jatkaa hieman pidemmälle terve maalaisjärki on siis varsin suhteellista ja tämän saman maalaisjärjen nimissä äiti voi vaikka lyödä omaa lastaan, jos itse on kokenut saman omalta äidiltään. Niin ne toimintamallit kulkeutuvat sukupolvelta toiselle. Hämmentävintä on se, että sitä onkin niin kritiikitön oman äidin kasvatusta kohtaan. Ehkä tuon kritiikittömyyden taustalla on ajatus siitä, että eihän tämä tulos nyt niin epäonnistunut ole.  Jep jep.

Palatakseni kuitenkin tuohon yölliseen keskusteluun veljeni kanssa, niin sama äiti meidät on kasvattanut vaan miksi toinen on niin onneton omassa roolissaan, kun kaksi muuta ovat kutakuinkin kuivilla. Olisiko äiti voinut tehdä jotakin enemmän ja toisella tavalla ja mikäköhän tuo fundamentaali virhe mahtaa olla. Voisiko siitä oppia jotakin? Tässä kuitenkin turvaudun ehkä siihen, että vanhempien vaikutus lapsen psyykeeseen on kuitenkin rajallinen.  Niin pian tulevat muut viiteryhmät, joiden ”terveestä järjestä” voi vain esittää rukouksen maailmankaikkeuteen.

Lopputulemana tästä kirjoituksesta voidaan siis todeta, että hommahan on putkessa. Aion jatkaa samaan malliin paitsi, että pyrin vähempään itsesyyttelyyn. Kuljen omia polkujani – seesteisesti.

 

Aapo: "Isi kaataa puuta moottorisahalla turvakypärä päässä."

Eeva: "Äiti, munkin piirrustus on hieno!"