Karvaan tappion jälkeen olen taas ruvennut rakentamaan toisenlaista elämää tänne skutsiin. Liisa putkahti ihmemaasta tänne kotikonnuilleen ja oli täynnä pyhää energiaa Lielahden kulttuurikoulun puolesta. Pari päivää ihmeteltyäni minäkin roihahdin upean asian puolesta. Lyhyesti siis asia:

Joukko suomalaisen kulttuurielämän kermaa oli innostunut perustamaan kulttuurikoulun Lielahden vanhaan kansakoulurakennukseen. Pieni innostunut yhdistys jätti tarjouksen koulusta kunnalle, mutta kuntapa päättikin myydä koulun yksityishenkilölle, joka tarjosi enemmän. Kunnan virkamiehet olivat hädin tuskin vaivautuneet lukemaan koko hakemusta, jossa vilahtelee kulttuurinimiä kuten Jorma Hynninen, Matti Salminen, Merja Larivaara, Pertti Sveholm jne jne. Asiasta tehtiin valitus, mutta kunta kaikessa kyynisyydessään hylkäsi valitukset ja sanoi voi voi.

Tässä vaiheessa minun aluekehitysvereni kuohahti. Ei voi olla todellista, että kunta on niin tyhmä, ettei se kiinteistöjen myynnissä huomioi niiden tulevaa käyttöä. Julkisessa vessapaperin kilpailutuksessakin otetaan huomioon muita tekijöitä kuin hinta, mutta sitten yhteisöllisesti ja kulttuurihistoriallisesti tärkeiden kiinteistöjen myynnissä vain hinta ratkaisee. Kaiken kukkuraksi tämän päätöksen taustalla on Pasin pomo kaikessa insinööriydessään.

Pidimme ennen tuota viimeistä hylkäystä kokouksen Kulttuurikouluyhdistyksen ja Lielahden kyläyhdistyksen kanssa ja siinä oli sitä todellista kansalaisdemokratiaa parhaimmillaan. Valitettavasti kaikki päättäjät ja vaikuttajat olivat estyneitä tulemaan. Keskustelimme koulun mahdollisuuksista ja olimme kaikki sitä mieltä, että tätä asiaa ei saa jättää tähän. Silloin vielä uskoimme valituksen poikivan jatkoaikaa. Minä jo puoliksi työllistin itseni kouluhankkeeseen - lupaudun järkkäämään koululle EU-rahaa keinolla millä hyvänsä, joko INTERREG-ohjelman kautta tai sitten perinteisestä aluekehitysrahastosta. Olimme innostuneita kaikki,  vanhat kyläaktiivit, kokeneet muusikot ja kulttuurivaikuttajat ja me nuoret tulevaisuusoptimistit.

Vihaan sitä virkamieskoneiston älyllistä laiskuutta ja totaalista kyynisyyttä kaiken uuden ja innostavan edessä. On niin käsittämättömän surullista, että jonkun tehtävänä on vain hoitaa myyntiprosessi mahdollisimman helpolla ja varmistaa prosessin laillisuus sen sijaan, että voisi ajatella laajasti ja visionäärisesti kuntalaisten etua. Valitusten edessä ilmekään ei värähdä ja kommentti on lakoninen: "Korkein tarjous voitti. Myyntiprosessissa ei ole mitään lainvastaista. Ihan kiva hanke teillä." Täten vannon kaikkien lukijoiden edessä, etten ikinä mene julkiseen koneistoon töihin. Allekirjoitathan addressin kulttuurikoulun puolesta:

http://www.adressit.com/allekirjoitukset/jatillkulturskola/

Kiitos.

Aiheesta voi lukea lisää Facebook-ryhmästä "Ja till unik kulturskola i Pargas"

Aktivismin sokaisemana annoin pikkusormen myös talkoohommille. Eevan balettikoulu Arkipelag järjestää keväällä Pinokkio-tanssisadun. Joskus aikaisin syksyllä avasin suuni väärässä paikassa ja sanoin, että jos voin olla avuksi vaikka pukujen teossa niin... Puhelin soi sitten viime viikolla, lupauduin avuksi ja puvustusvastaava pyysi kylään. Yhtenä aamupäivänä sain sitten todistaa kirjaimellisesti, miten talkoohommat ovat vieneet ainakin yhden vapaaehtoisen koko käden, kodin, ajan ja elämän.

Koko talo oli täynnä kangaspakkoja, tyllihameita, kissapukuja ja mitä erinäisimpiä siipiä ja aasinhattuja. Saumurit ja koneet olivat alituisessa valmiustilassa ja kaikesta kuvastui se, että puvustaminen on mielessä jatkuvasti. Naistenlehtien selailu on  alituista yksityiskohtien ja ideoiden hakemista, kangaskauppojen löytölaarit vetävät puoleensa vaikkei juuri sillä hetkellä mitään produktiota olekaan meneillään.

Vierailun seurauksena auton takakontissa on tarvikkeet kymmeneen kalapukuun, jotka askarrellaan paskarrellaan Gigantin muovipusseista, pahvista ja kankaasta sekä seitsemän meriheinätrikoota, joihin kaikkiin pitäisi ommella 10-20 irtolehteä. Tästä siis alkaa talkooelämäni. Tuskin ehdin sitten enää tänne blogiin kirjoitella.