Virginia Woolf: Majakka   

Lukupiiri nostattaa itsekunnioitustaan tarttumalla klassikkoon. Majakka on tahmea mutta toisaalta nerokas. Sivuilla tipahtelee viiltäviä viisauksia mutta romaani se ei ole. Kirja on enemmän romaanin muotoon kirjoitettu runoteos tai maalaus, josta on tehty romaani. Vaikeaa oli lähes kaikilla lukupiiriläisillä mutta ehkä lopputulema oli että kannatti lukea. Selätetty. Henkilökohtaisesti tein lukiessa enemmän muistiinpanoja kuin koskaan ja loppujen lopuksi pidin kirjasta. Kirjassa oli mielestäni kolme kuvaa. Ensimmäisen maalasi majakkamaiseman, toinen oli nerokas rapistumiskohtaus ja kolmas oli surullinen ja nostalginen kuva ensimmäisestä. Lukuhalut Majakka kyllä tappoi joksikin aikaa. 

Kristina Carlson: Maan ääreen

Vai tappoiko lukuhalut itseasiassa tämä Majakan jälkeinen teos? Teemana oli Siperia ja sinne jollakin oudolla tavalla eksyneet suomalaismiehet 1800-luvulla. Toinen toipui murhanyrityksestä. Erittäin etäiseksi jäänyt tarina ei koskettanut oikeastaan millään tasolla. Googlasin kirjan: "Komissaari Erkki Liikanen valitsi vuonna 1999 Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen(Otava, 1999) Finlandia-palkinnon voittajaksi." Just, sillälailla. En suosittele.

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Lukupiiri osaakin sitten yllättää. Tämä kirja on ns. yhteisöromaani ja kertoo yli 200 toiseen maailmansotaan osallistuneen tytön ja naisen tarinan. He taistelivat Venäjän joukoissa virallisesti tai partisaaneina Saksaa vastaan. Suurelta osin kirja on litteroituitua tekstiä, rajuja, karuja tarinoita kuinka naisista tuli sotilaita, tappajia, taistelijoita, lääkintämiehiä, lääkäreitä. Sodan kauheudet koettiin yhtenä rintamana miesten kanssa. Tarinat ovat melko lyhyitä ja toisinaan hyvinkin lakonisia. Aleksijevits pyrkii tavoittamaan naisten kautta sodan kokemuksen uudesta näkökulmasta ja onnistuukin siinä ajoittain.

Kirjailijan paatoksellinen tyyli vähäisissä tarinoita sitovissa osuuksissa ei anna oikeutta naisille ja näiltä osuuksilta olisi voinut odottaa paljon enemmän. Sen sijaan itse tarinat kantavat. Naisten sota on ollut hyvin ristiriitainen kokemus. Naiset olivat rintamalla tasa-arvoisia taistelijoita. He kokivat arvostusta, jopa huolenpitoa miehiltä. Sodan jälkeen he olivat halveksittuja huoria. Naisten sota ei kääntynyt jälkikäteen sankaruudeksi vaan häpeäksi. Se oli monille raskas taakka kantaa. Naisten tarinoiden kautta kirjailija nostaa sodan keskelle, kirjaimellisesti rintamalle, teemoja kuten lapset, rakkaus, kauneus, korkokengät, hameet, kiharat. Näistä naiset puhuivat ja haaveilivat, sodassakin. Toisaalta naiset kertoivat koskettavasti siitä, kuinka kuoleman hetkellä ihminen haluaa rakkautta, tuntemattomaltakin ja sitä naiset antoivat ja niitä hetkiä he muistelivat.

Kirjailija ei tee tarinoista kovinkaan syväluotavaa synteesiä, hän jättää sen lukijalle ja antaa tarinoiden puretua yhä syvemmälle vereslihaan. Kirjalla on aikanaa ollut oma poliittinen tilaus ja se on ollut syvästi kiistelty. Se rikkoo herooisen voiton tarinan ja paljastaa sodan kauheuden paljaimmillaan. Kirjan julkaisu sallittiin Neuvostoliitossa vasta 1985 Gorbatsovin tullessa valtaan. 

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - ihminen ja legenda

Pitkästä aikaa palaan taas elämäkerran ja Pentti Linkolan pariin. Linkolan elämäkerta on paksua paperia ja komeasti taitettu kuin Tellervo Koiviston elämäkerta konsanaan. Niinköhän Pentti on vanhaksi tullut kuin noin paljon paksuja sivuja on päästänyt itsestään veistämän. 

Elämäkerta on kirjoitettu tasaisella tyylillä ja se antaa kattavan kuvan kalastaja-ajattelija-legendan elämästä ja ajattelusta nuoresta vihaisesta miehestää vanhaan ja inan (vain inan) verran seestyneeseen mieheen. Kirja kunnioittaa vielä elossa olevaa kohdettaan ja käsittelee arkoja aiheita pehmein hansikkain.

Yllättävintä itselleni kirjassa oli se että mielikuva erakkomaisesta yksinäisyydestä mielipiteitään lausuvasta syväekologista osoittautui hyvinkin toisenlaiseksi. Linkola vietti tosiasiassa hyvinkin sosiaalista elämää erityisesti kesäisin matkustellen. Hänellä oli lukematon määrä ystäviä, jotka eivät pelkästään tyytyneet lähettämään hänen kanssa kirjeitä vaan tulivat lähes järjestelmällisesti vorotellen soutamaan venettä, kuskaamaan kaloja tai hakkamaan puita ystävänsä kanssa erityisesti sen jälkeen jälkeen kun kunnioitusta herättävä Aliisa-vaimo oli lopulta todennut elämän Pentin kanssa liian raskaaksi. Ystävien lisäksi naisia tuntui olevan avioliiton jälkeen enemmän kuin yhdelle miehelle on luvallista, mutta tätä asiaa kirjassa sivutaan hyvinkin hienovaraisesti. 

Pentti Linkola: Isänmaan ja ihmisen puolesta

Elämäkerran innoittamana tartuin Linkolan (tosiasiassa hieman suuremman joukon samanmielisiä) ensimmäiseen pamflettiin, joka on julkaistu vuonna 1960. Pasifistisesta pamfletista on vaikea aika ajoin jopa tunnistaa myöhempien aikojen pessimististä Linkolaa, niin maailmoja syleilevä tuo sanoma on. Yhteistä on tietysti maailman ja ylipäätään elämän säilyttäminen. 60-luvulla elettiin  atomisodan uhkassa ja  tiedossa oli pommien tuhovoima, joilla elämä maailmasta olisi voitu hävittää useaan kertaan. Oli siis puhuttava rauhan kieltä, saatava maailma systemaattisesti suuntaamaan rauhaan - eikä sotaan kuten pamfletti todistaa.

Kirjanen antaa käytännön ohjeita ja osuvastu juuri #suomi100-vuoden päätteeksi voi todeta, että vähän on opeista otettu onkeen. Uusi tuntematon sen kuin vaan uusintaa sotaa ja sen herooista viestiä. Onneksi kävin senkin katsomassa varmuuden vuoksi kaksi kertaa.