Istun autossa kohti Hyvinkäätä. On Suomen itsenäisyyspäivä. Kuulen radiosta, että Nelson Mandela on kuollut. Uutinen on odotettu, Mandela on sairastellut jo pitkään. Lapset istuvat takapenkillä turvavöissä ja tunnelma on rauhallinen. Nyt on minun hetkeni opettaa lapsilleni maailmanhistoriaa. Aloitan kysymyksellä, tiedättekö kuka on Nelson Mandela? Lapset katsovat minua ja ja toteavat, että tietävät kyllä kuka on Nelson: Aapon kaverin koira - jättimäinen Bernhardilainen, jota pelkään kuollakseni ja joka aina haluaa nuolla kättäni, kun menen hakemaan poikaani.

Kerron, että Nelson Mandela on vapaustaistelija, joka taisteli mustien oikeuksien puolesta. Kerron, että hän istui vankilassa yli 20 vuotta, jotta mustilla olisi oikeus äänestää ja käydä koulua. Takapenkiltä kuuluu lakoninen "jaa". Ajamme hyvän matkaa eteenpäin kunnes Eeva kysyy: "Äiti, mitä sä tarkoitat niillä mustilla?". Ystäväpiirissämme on muutamia mustaihoisia lapsia ja saatan antaa helpon esimerkin. Totean myös perään, että ennen ei ollut itsestäänselvää, että kaikilla ihmisillä oli samat oikeudet ja että oikeuksia määritettiin ihmisen ihonvärin mukaan. Eeva jää miettimään. Itsekin mietin, kuinka seitsemänvuotias lapseni ei ymmärrä käsitettä musta.

Takapenkillä turvavöissä vuonna 2011

Joululomalla luen Mandelan omaelämänkerran Pitkä tie vapauteen. Olin selaillut sen läpi ennen vaihto-oppilasvuottani Etelä-Afrikassa vuonna 1996, mutta muistan uupuneeni sen poliittisia jännitteitä ja järjestöjä vilisevään yksityiskohtaisuuteen. Tein lukiossa vaihto-oppilasvuoteni jälkeen esitelmän Winnie Mandelasta ja tahkoin kirjaa myös tästä näkökulmasta. Vasta nyt oma kypsyyteni oli kuitenkin sillä tasolla, että jokaikinen sana ja poliittinen ja teoreettinen käänne oli kiinnostava.

Minua on aina askarruttanut, miten Etelä-Afrikassa rotusorto pääsi kehittymään niin pitkälle ja kuinka on mahdollista, että se purettiin vasta 1990-luvun alkuvuosina. Tässä muutamia alkeellisia oivalluksiani, jotka lukukokemus minulle antoi.

• Ensinnäkin Etelä-Afrikassa mustat ovat selkeä enemmistö ja alkuperäiskansa, kun taas esimerkiksi Amerikassa roututaistelu oli vähemmistöjen ja sinne aikoinaan orjina siirretyjen jälkeläisten taistelu. Asetelman voisi ajatella olevan helpompi Etelä-Afrikassa, mutta itseasiassa mustien oli todella vaikea löytää taisteluun yhteistä rintamaa. Rintamaa hajoitti vanhat ikiaikaiset heimoristiriidat sekä apartheid-hallituksen onnistunut "hajoita ja hallitse" -politiikka. 
• Toiseksi vapaustaistelu sekoittui maailmanpoliittiseen asetelmaan kommunistisesta ja kapitalistisesta maailmasta. Länsimaiden silmissä mustat vapaustaistelijat olivat kommunisteja, mikä heikensi heidän ulkomaailmalta saamaa tukea. Mandela vastusti taistelun alussa kommunistien liittymistä ANC:hen, mutta taistelun edetessä kuitenkin hyväksyi sen. ANC ei kuitenkaan missään määrin ollut kommunistinen järjestö, mutta se hyväksyi kommunistit ystävikseen.
• Kolmanneksi apartheid ja mustiin kohdistettu bantu-politiikka onnistui monissa tavoitteissaan pelottavan hyvin. Bantu-politiikka sai luotua useita sukupolvia mustaa väestöä, joka oli käynyt vain mustalle väestölle suunniteltua hyvin alhaisen koulutustason bantukoula. Mustat saatiin asutettua heille luotuihin "bantustaneihin", jotka toimivat eräänlaisina työvoiman nukkumalähiöinä. Systemaattisesti mustasta väestöstä tehtiin vähemmän koulutettua ja vähemmän vapaata, mikä sai heidät itsekin uskomaan sen, että he ovat vähempiarvoisia. Politiikkaa muovattiin "näennäisten etuuksien" avulla tarjoamalla mm. itsehallintoa bantustaneille.

On joulupäivä ja kirja on vielä kesken. Aapo ryntää omasta huoneestaan ja toteaa minulle tuohtuneena, että äiti, äiti, ei se Nelson Mandela ollut vankilassa kahtakymmentä vuotta vaan 27 vuotta 6 kuukautta ja 6 päivää. Kädessään hänellä on joulupukin tuoma Guinnesin ennätystenkirja ja kyseisen kohdan tiitteli on - tuleva valtionpäämies pisimpään vankeudessa. Tunnen ylpeyttä pojastani. Nelson Mandelan nimi on syöpynyt hänen tietoisuuteensa ja kirja tarjosi mielenkiintoisen ja eritoten lasta kiinnostavan näkökulman tähän maailmanhistorian merkkihenkilöön.Samaan hengenvetoon mietin, että onneksi äitini ei ollut poliittinen historioitsija tai valtiotieteilijä, eikä järin kiinnostunut kummastakaan tieteenalasta. Sillä jos oma lapseni pyytäisi lähteä vuodeksi vaihto-ooppilaaksi valtioon, joka on täpärästi välttänyt verisen sisällissodan vain runsas kaksi vuotta aiemmin, niin olisin saattanut epäröidä. Rotary-miehet olivat kuitenkin äitini heikko kohta ja jos sellainen organisaatio on valmis lähettämään vaihto-oppilaita Etelä-Afrikkaan, ei asiassa voi olla mitään vaaraa.

Katsoin toissapäivänä elokuvan Voittamaton - Invictus, joka kertoo Etelä-Afrikan rugbyjoukkueen ja Nelson Madelan matkasta uudessa Etelä-Afrikassa. Mandelasta on juuri tullut presidentti ja hän valjastaa nerokkaasti rugbyjoukkueen yhtenäistämään kansaa (Älä lue tätä kappaletta loppuun jos haluat vielä katsoa leffan). Tosisaagan kruunaa se, että Etelä-Afrikan Springbokit kaikkien yllätykseksi todella voittavat kotikisoissaan vuonna 1995 himoitun maailmanmestaruuden, mutta maailmanpoliittisesti sähköisin hetki koettiin, kun Nelson Mandela saapuu ottelua ennen kättelemään pelaajat päällän Springbokien pelipaita ja lippalakki. Koko stadion, joka koostuu pääosin valkoista apartheidhallintoa edustaneesta, rugbya rakastavasta afrikaanerirodusta, huutaa tahdissa Nel-son, Nel-son. Olen kuullut tuon tarinan kymmeniä kertoja vaihto-oppilasvuoteni aikana. Sitä kertoivat kaverini, host-isäni, koulun pojat, joskus joku palvelijakin. Se oli kansallinen ylpeydenaihe - paitsi rugbyn MM-kulta, se että Nelson Mandelalla oli yllään Springbokien pelipaita. Muistan tajunneeni, että rugby oli symbolisesti apartheidia edustava urheilulaji ja että lajin fanaatikot edustivat ennen kaikkea vanhaa apartheid Etelä-Afrikkaa, mutta silloin en tajunnut, kuinka suuri symbolinen sovintoele tuo paita Nelson Mandelan päällä oli. Nyt minua harmittaa vielä enemmän, että en ostanut tuollaista pelipaitaa itselleni.

Rugbyjoukkueen nro 10. Salainen ase Suomesta

Nelsoin Mandelan persoonallisuus on kiehtova. Lukiessani kirjoja hänestä, on suuri ilo heittäytyä hänen seuraan. Kirjoista välittyy kuva karismaattisesta ihmisestä, jonka seurassa on hyvä olla. Vankila on tehnyt kiivaasta ja tunteikkaasta miehestä viisaan ja harkitsevan. Varmasti kaikkia askarruttava kysymys on, kuinka hän selvisi järjissään ja katkeroitumatta tuosta 27 vuoden 6 kuukauden ja 6 päivän vankeudesta. Oivalsin tässäkin asiassa jotakin.

• Ensimmäinen syy, miten tuosta ajasta saattoi selvitä oli se, että hänellä oli ympärillään lähes koko ajan kaikki kohtalotoverit. Kaikki poliittiset vangit olivat sijoitettuna Robben Islandille samaan yksikköön ja vangit näkivät ja komminoikoivat päivittäin keskenään joko salaa tai myöhemmin rajoitetuissa olosuhteissa. Välillä kirjasta välittyy jopa kadehdittavan sokraattinen tunnelma, kun ANCn koko vanha kaarti päivästä toiseen tehdessän pakkotyötä louhoksilla väittelevät ANC:n periaatteiden kannalta keskeisistä kysymyksistä. (Joista yksi oli muuten ANC:n suhde kommunismiin.)
• Toiseksi Nelson Mandela uskoi periaatteeseensa eikä koskaan menettänyt toivoaan vapautumisesta ja ennen kaikkea rotusorron loppumisesta. Hänellä on käsittämättömän vahva omanarvontunto, jota epäinhimillisinkään kohtelu tai olosuhde ei voinut nujertaa. Sisimmissään voi olla täysi, vaikka vatsa on tyhjä, hän kirjoittaa kirjassaan.
• Kolmanneksi hänellä oli onnellinen ja vapaa lapsuus, josta hän oli saanut vahvan itsetunnon. Hänellä oli teoriassa vaimo ja lapsia ja hän saattoi kuvitella millaista elämä olisi, jos hän ja hänen maamiehensä olisivat vapaita.

Mietin vielä kerran vuottani Etelä-Afrikassa. Elin suojattua elämää afrikaaniperheissä, afrikaanereiden sydänmailla Kruger National Parkin reunalla. Mandela oli oli ollut vallassa kaksi vuotta ja maa oli monella tavalla sekavassa tilassa. Koulun alemmilla luokilla näkyi muutamia mustia oppilaita. Oma kontaktini mustaan väestöön oli host-perheiden palvelusväki. Asenteet olivat syvällä. Talous- ja liikemaailma oli valkoisten omistuksessa. Sen sijaan julkisissa viroissa "affirmative action" puolsi jo mustaa ehdokasta valkoisen sijaan. Totuuskomissio oli parhaillaan käynnissä. TV:stä tuli suorana lähetyksenä tunti toisensa jälkeen istuntoja, joissa käydään läpi sorron aikana tapahtuneta vääryyksiä ja raakuuksia. Desmond Tutu on kaikkien huulilla. Host-vanhempani karvat nousevat pystyyn nähdessään tuon rakastetun piispan. Uudistukset tapahtuvat hitaasti ja turhautuneista väkivallanteoista kuuluu jatkuvasti. Rotary-clubini vanhoista herroista yksi maanomistaja poltettin autonrenkaiden kanssa. AIDS on kaikkialla. Raskaana olevista naisista joka neljäs on HIV-positiivinen.

Toinen ja paras host-perhe. Familie De Kock.

Olen ystävieni kanssa ulkona ja he ovat juuri olleet elokuvissa. He varmistavat, että olen tietoinen Mandelan elämästä kertovasta elokuvasta, josta olivat juuri nähneet trailerin. Tosiasiassa kuulen elokuvasta ensikertaa ja tarkistan netistä, että elokuva on tullut teattereihin Etelä-Afrikassa vain muutama päivä ennen Mandelan kuolemaa. Tänään luen Hesarista että Lontoon ensi-illan päätteksi ilmoitettiin, että Nelson Mandela on kuollut. Elokuvan aikahorisontti on kuitenkin pieni pettymys. Elokuva  perustuu hänen omaelämänkertaan ja päättyy vuoteen 1995, kun Mandelasta tulee presidentti. Tosiasiassa minua kiinnostaa juuri nyt presidenttiyden ja totuuskommission aika. Pieni romantikko sisälläni haluaisi nähdä valkokankaalla vanhan Mandelan, joka on vihdoinkin vapaa myös poliittisista ja hallinnollisista velvotteista, joka nauttii omasta henkilökohtaisesta onnesta ja rakkaudesta.

Joka tapauksessa tämä Mandela-elokuva on siis seuraava parisuhdeaktiiviteetti, jonka minä järjestän. Menen mieheni kanssa leffaan katsomaan elokuvan, käymme syömässä ja painumme hotelliin. Anteeksianto on yksi vuoden 2014 teemoista ja lähtee näin terhakkaasti käyntiin. Kun hieman tarkemmin mietin, mieheni muistuttaa harmaantuvine hiuksineen sellaista valkoisen naisen unelmien Mandelaa.

Suosittelen:

Mandela, Nelson: Pitkä tie vapauteen (WSOY 1995)

Stengler, Richard: Mandelan tie, 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta (Tammi 2010)

Tutu, Desmond: Anteeksiantaminen - tie tulevaisuuteen (Ajatus 2001)

Clint Eastwood: Invictus - Voittamaton, Elokuva (2009)