Ihastuimme aikoinaan vanhaan hirsitaloon ja sen pihapiirissä nököttävään ulkorakennukseen. Tutkimme huolella alahirsien kunnon ja haaveilimme ikkunanpokien kunnostuksesta. Talokauppojen yhteydessä saimme käsiimme myös vanhan pihapiirin ja hyötykasvipuutarhan kukkaistutuksineen. Puutarha oli ollut hoitamatta useita vuosia ja se sai jatkaa villiä elämäänsä talojen ja kunnostusprojektien viedessä kaiken huomion. Projektien lomassa olemme kuin huomaamatta kasvaneet sisään puutarhaan, kaivaneet esiin vanhat viinimarjapensaat ja raparperipenkit ja antaneet tilaa vanhoille perennoille. Puutarha ei missään mielessä tunnu kärsivän samoista ikääntymisen ongelmista kuin sen sisään pystytetyt rakennukset.

Joka kerta, kun astun puutarhaan, ihastelen juuri sillä hetkellä kukkivia puita tai pensaita. Unikoiden nuput ovat niin inhimillisä, että löydän itseni juttelemasta niille. Villiintyneet pionit kaipaisivat paimenta, joka keräisi ne yhteen penkkiin, mutta havahdun asialle aina liian myöhään. Hennot niityn kukat ovat ryhmittyneet omiin leireihinsä ja jokaisella on alkukesästä oma huippuhetkensä. Tulppaanit työntyvät niin sekavasti ylös sieltä täältä, että alkuperäistä sijaintia on vaikea paikantaa. Lupiinit meinasivat hetkellisesti ottaa vallan mutta ruohonleikkuri tuli siinä kohti hätiin.

Kevät on suuremmoinen. Se vyöryy päälle. On täysin mahdotonta pysyä sen perässä. Joka päivä vihermassa kasvaa ja maasta nousee paitsi kedon kukkia, perennoita ja hyötykasveja myös vuohenputkea, voikukkaa, heinää, ja luumupuunversoa. En tajua miten tuota vyöryä voisi ohjata tai kontrolloida. Vanha puutarha räjähtää kukoistukseen. Monet puutarhanhoitajat puhuvat rikkaruohoista ja jättiläisetanoista ja tuhohyönteisistä. Itsekin olin varautunut, että jossain vaiheessa taistelu alkaa.  

Taistelu ei koskaan alkanut vaan vaihdoin asennetta. Sinnikkäät vanhat istutukset tulevat esiin vuosi toisensa perään rikkaruohoista ja tuholaisista huolimatta. Ensimmäisinä vuosina niihin suhtautui uteliaan kunnioittavasti. Seuraavina vuosina painoi huoli, että jos ne eivät enää tulekaan tai josko pakkanen on palelluttanut tai peurat syöneet. Nyt jo tuttavuuden lähestyessä kymmentä vuotta ne ovat kuin uskollisia naapureita. Kevään ja kesän kuluessa niille tekee vilpittömästi pieniä palveluksia ja kun ne saapuvat, vahvistuu tunne ystävyydestä ja elämän jatkuvuudesta rikkaruohoista ja tuholaisista huolimatta.

Kuten omenoilla on omat hyvät jo huonot satovuotensa myös tuholaishyönteisillä on vuotensa. Molemmat elävät säistä ja kohtalosta. Kylmänä kesänä voi iloita siitä, että hyönteisilläkin on raskasta. Lämpimänä kesänä pitää vain hyväksyä tosiasia, että silloin myös tuhohyönteisillä menee hyvin. Helteet koettelevat kaikkia yhtä lailla. Pakkastalvina iloitsen siitä, että se vie mennessään tuholaisia niin puutarhasta kuin hirsitalosta. Uskolliset vanhat istutukset ja kasvit ovat jo kaiken nähneet ja löytäneet paikkansa. En usko niiden enää jättävän meitä ennen kuin meistä aika jättää.

Vanha puutarha herättää kunnioitusta. Vaikka sitä kuinka yrittää ohjailla ja muokata, tuntuu että se tekee mitä sitä itse huvittaa. Pihan keskiosasta raivasimme pois kaatopaikaksi muodostuneen alueen. Maa-alan tulessa vapaaksi mietimme muutaman kesän, mitä paikalle istuttaisi, mutta ympäröivät luumupuut ratkaisivat asian ennen kuin edimme varsinaisesti tulla tulokseen. Paikalla kasvaa nyt varsin rehevä luumupuun taimisto ja alue rajaa kivasti ala- ja yläpihan toisistaan. Talon päädyssä kasvoi pitkään vanha ja laajalle levittäytynut paju, joka oli monestakin syystä katkaistava tyvestä. Suunnittelimme myös kannon poistamista muutaman kesän. Ennen kuin ryhduimme tuumasta toimeen vanha kanto oli versonut ympärilleen rehevän ja vireän pajupensaan jonka uudesta pyöreästä muodosta olemme ilahtuneita.

Kutsun itseäni seesteiseksi puutarhuriksi. Tunne on kuin aikuisen lapsen äitinä. Voin hieman auttaa ja helpottaa puutarhan elämää siellä täällä, mutta loppujen lopuksi puutarhassa tapahtuu sitä, mitä se itse haluaa. Jos joskus vielä jotain teen, perustan pienen laatikkokasvimaan ja sinne salaattia, retiisiä ja porkkanaa. Muuten yritän elää sovussa rikkaruohojen, tuholaisten ja vanhojen istustuten kanssa.

Niin, on puutarhallakin toki omat kremppansa. Omenapuuvanhukset unohtavat aina pitkän talven jälkeen, kuinka paljon omenasato painaa ja riehaantuvat kerta toisensa jälkeen kukkimaan kuin teini-ikäiset. Kesän kuluessa oksat saavat alleen niitä varta vasten nikkaroidut tukipuut. Mieheni niitä aina huolella asettelee paikoilleen, kuin valmistautuen omiin kepilläköpöttelyvuosiin.