Olen usein miettinyt, millaista on olla vain äitinsä kasvattama. Millaiset eväät olen saanut elämään, kun kotona oli vain yksi aikuinen eikä lainkaan parisuhdetta? Miten tuollainen malli vaikuttaa itseeni nyt?

Äitini ja isäni erosivat, kun olin kaksi. Äitini kasvatti minut ja kaksi isoveljeäni. Isäni poistui elämästäni lähes kokonaan. Äitini puhui isästäni aina kunnioittavasti, vaikka pettymys oli suuri. Syy eroon oli alkoholi. Äitini ei koskaan enää vakavissaan tapaillut muita miehiä. Minulla oli onnellinen lapsuus.

isi%20ja%20kolme%20v2.jpg

Minä ja veljet isin sylissä. Lajissaan ainutlaatuinen ryhmäkuva.

Kotona oli vain yksi aikuinen. Äiti oli lasten käytettävissä aina kotona ollessaan ja suhteessa vain lapsiinsa. En koskaan toivonut, että äiti ja isä palaisivat yhteen, vaikka monet kehityspsykologit muuta väittävätkin. Kuinka voi syvällisesti toivoa jonkun asian palaamista, jos ei ole sitä koskaan kokenut? Perhe on lopultakin vain sosiaallinen konstruktio ja kaipasin sitä vain sen normin vuoksi. Muistan toivoneeni, että minulla olisi isä kuten muillakin ja pyörittelin mielessäni kavereiden isistä täydellistä isää. Minun maailmaani ei koskaan rikottu vaan se oli alun perinkin vajaa.

Luen juuri kirjaa, jossa kerrotaan eri ikäisten lasten tyypillisiä reaktioita eroon. Yksinkertaistetusti imeväisistä ei oikeastaan osata sanoa - suurin vaikutus on sillä, missä mielentilassa äiti on silloin ollut. Onko äiti pystynyt tarjomaan vauvalle rakkautta, kiintymystä ja turvaa, jotka luovat perustan varhaislapsuuden kehittymiselle. 2-4 vuotiaista todetaan, että he kokevat itsensä usein syyllisiksi eroon, koska he näkevät maailman vain itsensä kautta. Lapsella ei ole muuta selitystä. 4-8 vuotiaat taas kokevat tulevansa hylätyiksi ja jäävät miettimään syitä. Minä ja veljeni asetumme juuri näihin kolmeen kategoriaan minun ollessa se imeväinen.

Tuosta varhaislapsuudesta on vaikea sanoa, kuinka vaurioitunut olen. Olen kuitenkin positiivinen, kun ajattelen itseäni äitinä. Kolmas lapsi on henkisesti helpoin. Silloin ei enää epäröi omaa äitiyttä, olo vauvan kanssa on varmaa ja vauva tuo valtavasti iloa ja onnen tunnetta. Äitillä varmasti oli monenlaisiakin huolia tuolloin, mutta luulen, että niistä vähäisin oli se, pärjääkö hän tämän kolmannen vauvan kanssa. Toki tiedän, että synnyin suunnittelematta ja tilanne oli päällä monellakin tavoin. Ainoa dokumentti ajasta on äidin ystävälleen kirjoittama kirje. Se vahvistaa käsitystäni. Kirjeessä äiti kertoo jokaisesta lapsestaan koskettavasti, minusta viimeisenä todeten, että nukun aina niin sikeästi vaunuissa ja herätessäni olen onnellisen hymyileväinen ja tietämätön maailman myrskyistä. Hymyni saa hänen sydämensä sulamaan.

m%C3%A4%201%20v%20vauva%20v2.jpg

Minä 11kk, jouluna 1979

Äitini erosi isästäni, kun hän oli neljänkymmenen. Ero tapahtui vaiheessa, jossa lasten saanti oli muutenkin tullut tiensä päähän. Jollain yltiöbiologisella tasolla voisi todeta, että miestä biologisena olentona ei enää tarvittu äitini elämässä. Sattumaako, että äitini oli biologian opettaja, mutta juuri siltä se tuntui. Parisuhde kuului menneisyyteen ja sillä oli oma painolastinsa. Nykyisyys oli työtä, josta äitini piti; lapsia, joita hän rakasti ja aktiivista sosiaalista elämää, jonka avulla hän huolehti omasta hyvinvoinnistaan. Äiti edustaa minulle monellakin tavalla onnellista ja vapaata ihmistä. Elämässä häntä rajoitti toki monetkin maalliset asiat, mutta ajatuksen ja asenteensa puolesta hän oli vapaa ja onnellinen.

Vapaa ja onnellinen, ajatuksiltaan moderni äiti; epäonnistunut, elämästä sivuraiteelle joutunut isä. Näiden vastapainoksi vietin paljon aikaa vakaiden ja perinteisten isovanhempien luomassa sukuyhteisössä monine serkkuineen, täteineen ja enoineen. Parisuhteen mallin sain isovanhemmiltani. Se oli 1900-luvun alun selkeisiin roolimallihein perustuva miehen ja naisen perustama liitto. Äitini lapsuudessa vaikuttavasta perinteisestä uraisä-edustusvaimo asetelmasta se oli kehittynyt perheimperiumiksi lapsenlapsineen, kesämökkeineen ja sukulaisjouluineen. Henkisen onnellisuuden ja vapauden saavuttaminen oli siinä satunnainen sivutuote tai vähintäänkin parisuhteesta irrallinen osatekijä.

Näillä eväilla sitten omaan parisuhteeseen.

Vapaa ja onnellinen. Pysyvä imperiumi. Siinä ehkä ne unelmat, joita liitän parisuhteeseen. Näistä kaikkein ristiriitaisin käsite on tuo vapaus. Malli, jonka olen kotoa saanut on yksinäisen ihmisen vapautta, ei parisuhteessa elävän ihmisen vapautta. Onnellisuus, jota äitini edusti kumpusi ystävistä, lapsista, merkityksellisestä työstä ja harrastuksista.Tästä esimerkistä on ollut minulle valtavasti hyötyä, mutta myös passiivisesti haittaa. Äitini elämä näyttäytyi onnellisena, vaikka siihen ei kuulunutkaan parisuhdetta. Mikä se sellainen esimerkki parisuhteelle on?

imperiumi%20v2.jpg

Perheimperiumi lapsenlapsineen, isovanhemmat keskellä

Onnellisuus, jonka äiti välitti meihin kaikkiin, on hurjan voimaannuttavaa ja asettaa korkean standardin. Ei mitenkään ole mahdollista olla onneton, jos kerran yksinkin voi olla onnellinen. Parisuhteessa on siis oltava kaksin verroin onnellinen. Tässä on totta toinen puoli, mutta huomiotta jää parisuhteen toinen puoli, väistämätön neuvottelu ja hieronta siitä, kuinka yhteistä onnellisuutta luodaan. Kahden mielipiteen yhteensovittaminen ei aina ole helppoa, vapaata ja onnellista, vaan huolellista kompromissia. Tiedän hyvin vähän siitä, miltä vanhempien yhteinen liitto tuntuu, millaista tunnetta kahden ihmisen tasapainoinen suhde parhaimmillaan ja pahimmillaan säteilee ympärilleen. Tuon tuosta löydänkin itseni tilanteesta, jossa hammasta purren joudun myöntämään, että parisuhteessa ja sen puitteissa luodussa onnellisuudessa todellakin on minun lisäkseni joku toinen.

Viimeaikaisten pohdintojen lomassa Jari Ernroothin ajatuksista kertova kirjoitus kosketti voimakkaasti. Erityisesti kohta, jossa hän puhuu  filosofisesta 11. käskystä: "Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla."

Tässä kohtaa tajusin, että äitini antamilla eväillä minulla on mahdollisuus jättää jälkeeni parempi maailma, kuin mihin itse sain syntyä. Jos opettelen ja yritän parhaani elää sellaisessa parisuhteessa, jossa kaksi ihmistä voi yhtä aikaa olla onnellisia ja vapaita ja onnistun kasvattamaan omat lapseni siinä, voin ehkä tarjota heille mahdollisuuden kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin minun on koskaa suotu tulla. Kuinka lohdullista.

aitikampaus2.jpg

Äiti, sankarini