Havahduin eräänä iltana mennessäni nukkumaan sellaiseen tunteeseen, ettei malta nukkua, koska haluaa jo nähdä seuraavan päivän. Ei, kyseessä ei ollut tilanne, jossa seuraavana päivänä olisi kaverin häät tai matkallelähtö tai mikään muukaan mieltä eritysesti kutkuttava tapahtuma, vaan elämä vaan tuntui siltä. Siltä että huominen tuo tullessaan elämää, jonka haluaisi nähdä jo nyt. Vähän kuin olisi taas lapsi, eikä malta nukkua.

Päivä oli ollut touhukas mutta tavallinen vuoden 2016 syyspäivä. Etäpäivä kotona, intensiivistä näpyttelyä siis. Ompelin tyttären kovakärkisiin tossuihin kumilenkkejä ja nauhoja toista kertaa kahden viikon sisällä, kun ensimmäiset oli todettu epäsopiviksi. Illalla olimme katsomassa esikoisen jalkapallopeliä ja useamman kuukauden treenaamisen ja useampien pelien jälkeen esikoinen teki elämänsä ensimmäisen maalin. Iso päivä meille kaikille. Pienin oli kuskattu kaikessa siinä välissä futistreeneihin ja takaisin ja tapansa mukaan hän oli laukonut maaleja niin että laskut menivät jo sekaisin. Tosin tarinoiden maalimäärän voi surutta puolittaa.

Illalla tavaksi on tullut pelata korttia samalla kun syödään iltapalaa. Maijaa taidettiin lätkiä ja taisto käydään yleensä siitä, pelataanko äidin vai papan säännöillä. Onhan se nyt niin, ettei Maijassa pata voi olla valttia ja että ensimmäinen pelaaja ajaa kortin ennen kuin valtti on valittu. Nih. Yleensä pelataan äidin säännöillä, jos halutaan saada äiti mukaan. Ekaluokkalaisen lukujärjestyksen vuoksi iltasadut ovat viimeaikoina jääneet vähiin.Yhdeksän jälkeen valot sammuvat ja nuorimmaisen virta loppuu kuin katkaisijasta. Illan päättää rooibostee, näkkileipä ja kirja. 

Miksi elämä on nyt vaan niin paljon parempaa? Ensinnäkin elämässä ei ole enää vaippoja, vellejä, tuttipulloja, kurahousuja tai talvihaalareita. Eikä iltanukutushärdellejä. Kiukkukohtauksia ja raivareita näkyy, samoin riitelyä, mutta kuitenkin jossain määrin tolkullisesti. Ennen kaikkea lasten tolkullinen käytös saa sydämeni lämpenemään. Melkein uskaltaisin sanoa, että tässä on päästy siihen vaiheeseen, jossa jo hieman niittää sitä mitä on kylvänyt. Ja samaan hengenvetoon voi todeta, että toistaiseksi näyttää sille, että molekyylit ovat järjestäytyneet perimäprosessissa jokseenkin suotuisasti, eikä meille ole arvonnassa tullut yllätysmunaa. Biologi minussa sanoo, että tässä on hyvää tuuria matkassa.

Mutta mikä nyt sitten on uutta ja parasta? Kaikki luovuusihmiset voitte lopettaa lukemisen nyt, mutta parasta on se, että lapset alkavat vähitellen tuntea nahoissaan käsitteen normi ja ovat vihdoin ja viimein alkaneet toimia sen mukaan ja normaali-ihmisten tavoin itsesensuroivat käytöstään. Luoja armahda, että olen odottanut tätä aikaa. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin lapsi, joka ei tajua mistään mitään ja jolla ei ole käsitystä, mikä on sopivaa ja mikä ei, ja joka ei osaa käyttäytyä odotusten mukaisesti vaan sekoilee kaiken sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden välillä. No okei, onhan se joskus hellyttävää mutta kiitos, I've got enough of it now.

Tässä se raja menee. Rakastan vauvoja ja sellaisia täysin kasvattajansa tahdon vallassa olevia primitiivisiä toukkia. Vihaan uhmaikäisiä kiukuttelevia tunnemaailmaltaan sekoilevia olentoja. Toki ymmärrän, että saadakseen vaiheen, josta olen nyt kovin onnellinen, täytyy käydä tuo kivinen tie uhmaikäisen lapsen kouluttamisesta raivaripotilaiden hyssyttämiseen, mutta kyllä se raskasta on. Siksi pienten lasten vanhemmat eroavat niin usein. Nämä tunnesekoilijat rakentaessaan omaa identiteettiään sekoittavat myös vanhempiensa tunnemaailman ja ennen kaikkea vanhempien parisuhteen välisen tunnemaailman. Parhaassa tapauksessa tuo dynamiikka rakentuu uudelleen entistäkin vahvemmaksi. Usein siitä jää pitkäpiimäinen klikki, johon lisätään vielä pitkän aikavälin, ehkä jopa ihan parisuhteen ammoisista alkuajoista alkaen kasautunut katkeruuspankki. Ja kuten jo mainitsin, lähes yhtä usein siitä seuraa ero.

Mutta koska olen toivon tiellä (Jari Ehrnrooth is my hero!), uskon että tässä lasten itsesensuurin ilmentymässä piilee mahdollisuus. Se aika tulee, kun lasten kanssa on hauskaa ja he antavat tilaa vanhemmille. Sitä voi tietysti yrittää vaalia, kuten kaikki parisuhdeoppaat neuvovat, myös silloin kuin lapset ovat pieniä, mutta onhan se nyt aivan sairaan vaikeaa, jos ei mahdotonta. Nyt kun lapset käyttäytyvät edes jossain määrin tolkullisesti, on hyvä mahdollisuus keräillä oman minuuden ja parisuhteen palasia ja kasailla niitä ihan hissun kissun kuntoon. Japanilainen keramiikkatraditio Kintsukuroi (Kintsugi) kiteyttää tämän KAIKEN:

"When the Japanese repare broken objects, they aggrandice the damange by filling the cracks with gold. They believe that when something has suffered damage and has a history, it becomes more beautiful." - Barbara Bloom

Voisin vain itkeä ja katsella kuinka kauniita ovat kultaiset jäljet siitä, että elämä on ollut välillä sirpaleina, mutta kun ne huolella korjataan kultaisella kitillä, lopputulos on vieläkin kauniimpi. 

Kuva: www.housejunkie.co.uk