Tätä pikkukaupunkielämää on nyt takana virallisesti tasan kuukausi - jos kesäloma lasketaan mukaan niin lähes kolme kuukautta. Nämä muutamat kuukaudet ovat olleet totuttelua uusiin maisemiin, mutta myös ajatusten kääntämistä siihen tosiasiaan, että täällä nyt eletään ja asutaan ja viihtyminen pikkukaupungissa tai ylipäätään omalla kotiseudulla on ennen kaikkea itsestä kiinni.

Pikkukaupunkielämästä osuvia kohtauksia näille muutamille kuukausille on osunut jo useita. Ensimmäinen tapaus sattui Paraisten ulkopuolella Saaristotien varrella sijaitsevassa Sattmarkin kahvilassa, jossa muuten on ehdottomasti koettu Länsi-Turunmaan paras lattekahvi. Olin taas kerran lepyyttämässä lattehammastani ja lapset leikkivät kahvilan kestosuosikilla, ison pöydän päälle kasatuilla puupalikoilla. Pian läheisestä vierasvenesatamasta tuli isä ja poika nauttimaan kesäpäivästä ja poika siirtyi välittömästi meidän lasten kanssa saman palikkapöydän ääreen. Pienen lämmittelyn jälkeen Aapo ja Lauriksi esittäytynyt poika saivat idean lähteä läheiselle köysiradalle ja poikien yhteys oli löytynyt. Laurin äiti saapui rattaita työntäen paikalle ja nopeasti me äidit pääsimme myös keskusteluyhteyteen. Pian selvisi, että Lauri olikin paikallisia poikia, vaikka itse olin kuvitellut, että kyseessä on joku tyypillinen kesäturisti. Pojat osoittautuivat saman ikäisiksi ja kaiken huipuksi menossa samaan päiväkotiin samaan Heinähattujen esikouluryhmään. Avot, tulisimme siis näkemään toisiamme jatkossa paljon ja pitkällä tähtäimellä siinähän oli potentiaalinen vanhempi, jonka kanssa teinivuosina jaettaisiin perjantaisia kuljetuksia Turkuun. Laurin ja Aapon leikki sujui ja nyt olemme jo viettäneet useita iltapäiviä Laurin perheen kanssa. Laurin äiti on todellinen mamma-aktiivi paikkakunnalla ja tempaisi minut kerralla mukaan myös MLL:n perhekahvilan toimintaan. Lupauduin ottamaan vastuuleni yhden kaffettelukerran. Sen enempää en tällä ensimmisellä kerralla narahtanut.

Seuraavan kerran pikkukaupunki rävähti silmilleni neuvolassa. Neuvolantäti katsoi papereista osoitettani ja pohdiskeli ääneen, minkä näköinen talo oli kyseessä. Ensimmäinen arvaus oli: ”Jaa oletteko te muuttaneet siihen siniseen taloon?” Kadultamme on jo pidempään ollut myynnissä idyllinen mutta hurjan kallis pienellä tontilla seisova puutalo, jota puolet vähän isompaa perheasuntoa havittelevista perheistä on käynyt katsomassa. Kerroin kuitenkin, että kyseessä on kadun toisella puolella oleva vähän pienempi keltainen rintamamiestalo ja neuvolantäti muisti talon heti: ”Jaa tiedänkin, se on siis se vanha Isakssonin talo. Juu ja vanha herra Isaksson asuu Screbbölessa ja on jo pahasti invalidisoitunut.” Neuvolantäti edusti todellista paikallistietoutta ja olikin jäämässä eläkkeelle 30-vuotisesta virastaan aivan näinä päivinä. Paikalliset lapset ja aikuiset on skannattu aika perinpohjaisesti näiden vuosien aikana ja useampi sukupolvi on tullut neuvolan kautta tutuksi. Sanoi, että oli jo aikakin jäädä eläkkeelle – mitäköhän tuolla tarkoitti? 

Pikkukaupungille ominaista on tietysti myös se, että samat lapset pyörivät harrastuksista toiseen. Eevan  baletissa on paitsi tarhakavereita myös seurakunnan Siili-kerhossa käyviä vielä kotihoidossa olevia veijareita. Samoja kasvoja näkyy siis viikottain eri tilaisuuksissa. Niin, mutta olihan näin myös Helsingissä Munkkivuoren mittakaavassa, miksi tämä nyt sitten tuntuu jotenkin erilaiselta ja jotenkin ihanan turvalliselta ja pienimuotoiselta? No, varmasti tunteeseen vaikuttaa se, että olen nyt päättänyt pitää tästä, luonut mielikuvan, millaista on pikkukaupunkielämä ja lähtenyt toteuttamaan sitä skenaarioni mukaan. Ne asiat, jotka vahvistavat positiivisesti skenaariotani pikkukaupunkielämästä, otan huomioon – negatiiviset asiat annan mennä ohi. 

 Tästä mainio esimerkki tapahtui tänään. Lapset olivat päiväkodissa ja itse lähdin makoisien päiväunien jälkeen kävellen kohti neuvolaa. Matka on idyllisin läpi Wanhan Malmin puutalokorttelien ja taas oli syytä testailla uutta kameraani. Vanhan torin laidalla pieni kotikutoinen vaijeriaita reunusti pahasti pusikoitunutta maaplänttiä. Aitaan oli huolellisesti laminoituun kylttiin kirjoitettu ensin ruotsiksi ”Klättra inte över stängslet!”, sitten suomeksi ”Älä kiive aidan yli!”. Tästä kyltistä oli saatava kuva, niin söpö tuo oli. Juuri kun olin ottamassa kuvaa, minua kohti käveli siistihkö, mutta selvästi kuitenkin laidemman puolen kulkijakuntaan kuuluva sutjakka mies. Mies oletti minun olevan turisti ja lähestyi minua hieman sopertaen varsin kohteliaasti ”Do you speak English” kysymyksellä. Hämmennyin ja vastasin suomeksi, että joo ja suomea ja ruotsia. Mies koki ilmeisesti vastaukseni hyökkäävänä ja tuhahti minulle: ”Mitä vittua sä haluat?” Helsingissä olisin tässä vaiheessa provosoitunut ja poistunut paikalta, nyt kuitenkin minulla oli aikaa eikä mitään syytä joutua paikallisen jannun kanssa huonoihin väleihin. Onneksi mies jatkoi juttujaan ja kertoi asuvansa aidan takana olevan pöheikön läpi kuultavassa keltaisessa talossa. ”Mun isä oli merimies ja meri kulki ennen tuossa sinisen talon reunassa. Tossa torilla pelattiin futista ja tossa vieressä asui kunnanlääkäri Bergroth poikineen. Nyt taitaa asua enää pojat keskenään.” Tässä siis oli todellinen aboriginaali. Ihastelin kulmakuntaa kehaisemalla sitä upeaksi seuduksi – asuinhan minäkin melkein Wanhalla Malmilla. Mies oli tyytyväinen, asettui läheiselle penkile istumaan ja pyysi ottamaan hänestä kuvan. Minäpä otin ja sain ikuistettua tämän hetken. Siinä vaihdoimme vielä muutaman sanan. Mies totesi, ettei taida mennä pojan syntymään enää kauaa. Jatkoin kuitenkin pian matkaani ja huikkasin perään, että nähdään taas - näillä kulmilla minäkin joutilaana pyörin. Kohtaus päättyi hyvässä hengessä ja oikeastaan odotan jo, että pääsen jatkamaan keskustelua miehen kanssa. Hänellä tuntui olevan perimätietoa enemmänkin jaettavana ja sopertelusta huolimatta hänessä oli jotakin ihastuttavan veijarimaista. Hän oli siisti ja todella merimiehen näköinen, vaikka puhe olikin ollut vain hänen isästään.

 Jos kuitenkin jatkan vielä pohdintaa pikkukaupungin turvallisuudesta. Olen tullut tulokseen että vihaan valintoja ja laajaa tarjontaa. Pikkukaupungin tekee turvalliseksi juuri valintojen niukkuus. Olen niin Giddensini lukenut ja valintojen pakko on minulle aina tuottanut vain ja ainoastaan ahdistusta. Kaikki liikatarjonta on tehnyt minusta levottoman ja ahdstuneen, koska ahneena ja elämännälkäisenä olen aina halunnut saada kaiken. Valintojen edessä on kuitenkin aina sanottava niille muille vaihtohdoille ei. Tätä minä en osaa ja tätä minä olen karussa täällä pikkukaupungin vaihtoehtojen niukkuudessa. Helsingissä nämä valinnat olivat pöydällä koko ajan. Meneekö lapsi ranskankieliseen kouluun, suomenkieliseen kielikylpykouluun, steinerkouluun vai johonkin ns. eliittikouluun? Tätä valintojen tekemistä se olisi ollut niin harrastusten kuin kielivalintojenkin edessä. Nyt mieltäni rauhoittaa ajatus lähikoulusta ja sen niukasta kielitarjonnasta sekä rajallisista harrastusmahdollisuuksista, joista lapseni toivottavasti löytävät järjellistä tekemistä. Niin ja jos nyt jokin asia nousee ylitse muiden, Turku on lähellä ja sieltä voi siten hakea eksoottisempia elämyksiä.

 Mieltäni lämmittää myös ajatus, että meidän pikku ”Maukka” syntyy suoraan Paraisille. Manatkoon ”Maukka” sitten joskus valintojani, mutta toistaiseksi skenaarioni on pysynyt kasassa, pikkukaupunkielämä maistuu ja jatkan ihmettelyä.

Perus neuvolamatka: Wanhan Malmin raittia

 "Mun isä oli merimies."