Etätyöarkeni katkaisee yleensä kerran viikossa toimistopäivä Helsingissä. Harvemmin sisällytän päivään muuta kuin toimistokäynnin, mutta jos sopivasti osuu, niin saatan tavata kavereita tai käväistä ostoksilla lempikaupoissani. Eilen sattui niin mukavasti, että tuttavani espanjalaisella miesystävällä, jota en ole koskaan tavannut, oli pianoresitaali minulle ennestään tuntemattomassa Balderin salissa Aleksanterinkadulla. Sain kutsun Facebookissa, kutsuin mukaan läheisen ystävän, joka myös tuntee "pianistipariskunnan" ja päätimme mennä. Päivä oli ladattu luksuksella: kevättä, pianomusiikkia, seurustelua konsertissa ja lisäksi sovimme kutsumani ystävän kanssa treffit kahvilaan hyvissä ajoin ennen konserttia.

Paraiselämän jälkeen Helsinki tuntuu aina suurkaupungilta. Viilletän töistä ratikka-metro-yhdistelmällä Rautatientorille. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten kauniita ihmisiä Helsinki on täynnä. Tällä kertaa viereeni osuu puhelimeen vittua hokeva teini. Sekin on jotenkin kaunista. Äidit ja isät vauvoineen saavat minut aina muistelemaan aikaa, kun minullakin oli pieni lapsi ratikassa ja mentiin Sanomatalon Waynes Coffeelle äitilapsikaffelle. Harvemmin näen kolmilapsisia perheitä ja ajattelen, että käytännön syistä kukaan hullu ei tule Helsingin keskustaan perheen kanssa, vaan todennäköisesti he ovat yhtä hajaantuneina lähiöissä kuten omani Paraisilla ja heilläkään ei vietetä perheen keskeistä laatuaikaa kuin korkeintaan kymmenen minuuttia iltapalapöydässä.

On kevät ja saa käyttää aurinkolaseja. Tapaamme kahvilassa nimeltä Torrefaccione, sekin Aleksanterinkadulla. Ystäväni odottaa jo ja ilahdumme toistemme näkemisestä. Tämä talvi on ollut meidän ystävyydelle hienoa aikaa. Olen asunut ystävän luona useamman yön, olemme jakaneet tarinoita elämistämme, itkeneet, liikuttuneet, ihmetellet ja ihastelleet. Puhumme parisuhteista ja lapsista, urasta ja työstä, perheistä ja vanhemmista. Huomaan, että usein palaan ystäväni sanoihin puhuessani kotona miehelle tai vapaa-ajalla kavereille. Sitä havahtuu, kuinka paljon viisautta ystävien elämässä on. Kun pääsee kuulemaan toisen ihmisen elämästä, voi joskus toimia harkitun viisaasti myös omassa elämässä. Joskus voi jopa välttää virheitä, jos kaveri kertoo omistaan ja oppimisestaan. Ystävien näkeminen ja kuulumisten vaihtaminen kiireisen perhearjen keskellä alkaa tuntua entistäkin tärkeämmältä. 

Piccolo-Cavat on juotu ja kiiruhdamme Balderin saliin. Edustaisikohan tuo nyt hieman kauhtunutta uusklassismia? Tila huokuu lämpöistä kodinomaisuutta ja yhteinen ystävämme on hermostunut miesystävänsä puolesta vieraiden keskellä. Hänkin on tutkijanammattinsa lisäksi taitava pianisti ja voimme olla varmoja, että odotettavissa on huippulaadukasta pianonsoittoa. Ystävämme tervehtii meitä ilahtuneena: "Odotin kahta mummoa saapuvaksi, mutta sieltähän tulee säkenöiviä naisia!" Vähän aikaa mietin viestin sisältöä ja tulkitsen, että tokaisu viitaa siihen, että klassisen musiikin yleisö on yleensä mummoja - me sen sijaan emme. Miten vain, mutta olemme ilahtuneita jälleennäkemisestä. Yhteinen ystävämme on juuri niin eteerinen, kuin FB-kuvat antavat ymmärtää. Illan pianisti pysyy vielä piilossa. Emme kumpikaan ole vielä tavanneet tätä uutta miesystävää ja emme oikeastaan tiedä kumpaa odotamme enemmän: hänen pianonsoittoaan vai tapaamista konsertin jälkeen.

Astumme saliin. Iso flyygeli lavan edessä on näyttävä. Paikalla on paljon espanjalaisia ja muita latinoja. Espanja lienee puhutuin kieli. Saan mieheltäni FB-viestin: "Pus, nautihan kitaransoitosta!". Konsertin ohjelmistosta tunnistan F.Chopinin ja F.Lisztin. Muut ovat minulle tuntemattomia. Piano alkaa soida ja musiikki vaikuttaa. Mielessäni on vain yksi ajatus: Jokaisen ihmisen pitäisi päästä työpäivän jälkeen pianoresitaaliin. Mikään ei voi olla näin ihanaa. Rentoudun, ajatukset jäsentyvät, liikutun. Edessäni oleva vanhempi pariskunta ottaa toisiaan kädestä ja nainen pyyhkii kyyneleitä. Tarjoan nenäliinaa ystävälleni. Välillä laitan silmät kiinni, välillä tuijota pianistin keskittyneitä kasvoja ja uskomattoman nopeita ja herkkiä sormia pianon kielillä. Toivon, ettei konsertti lopu koskaan. Saamme yhden lisäkappaleen, joka on uskomattoman kaunis. Salaa toivoin lisää Chopinia vaikka tiedän, että se on kovin mainstreamia.

Konsertin päätteeksi tarjotaan "tapasta", josta natiivit tosin saavat kiusaantuneen hymyn huulilleen. Meidät esitellään pianistille. Olin jo konsertin aikana miettinyt, miltä tuntuu kätellä pianistia. Ovatko pianistin kädet pienet, isot, pehmeät, kovat? Nyt kerron. Pianistin kädet ovat pehmeät, ei-pienet, ei-isot ja kättely voimakas. Kiitämme konsertista ja puhumme musiikista. Yhteisen ystävämme sanat jäävät mieleeni "I'm critical on piano music but I'm even more critical when my fiance is playing. I don't complain, he really does everything I want. He talks through his piano." Ihastun ja olen vakuuttunut tästä kuultuani konsertin.

Kiiruhdan yhdeksän Expressbussiin. Teen päivän rästityöt bussissa, otan torkut ja herään Piispanristilla. Käynnistän auton Prisman parkkipaikalla. Autoradion tuutista tulee Radio Novan soittolistaa. Suljen radion.

P.S. Sama konsertti tarjolla Turussa 2.4.2014 Sibelius-Museolla klo 19.00. Suosittelen.