Istun iltaa kahden hyvän ystävän kanssa. Toinen on yksi lapsuudenystävistäni, toinen tämän hyvä ystävä, jonka tapaan yleensä kerran vuodessa - joulunpyhinä Turussa. Puhumme normeista ja niiden aiheuttamista paineista. Eämäni on normatiivisuuden perikuva ja se jotenkin kaihertaa minua. Ystäväni rohkaisee ja sanoo vilpittömästi minun olevan silmiinpistävän elossa. Olen onnellinen lauseesta. Vastakohdaksi ystäväni päivittelevät, miksi elämä karttaa normeja. Toteamme, että oli niin tai näin, normi ahdistaa. Toisaalta tunnustamme, että normien mukaan eläminen voi tuottaa myös syvää tyytyväisyyttä. Normilla on kahtalainen luonne: piru ja enkeli.  

Keskustelemme tulevasta vuodesta. Puhumme rohkeudesta olla oma itse, avoimuudesta kertoa, miltä tuntuu. Itse muotoilen jotenkin näin: Haluaisin, etten enää lukitsisi asioita niiden olemassaolevaan asian tilaan, vaan antaisin niiden elää. Pysyisin avoimena, jotta lapset, parisuhde, työ ja ystävyyssuhteet saisivat kasvaa ja elää ja että pysyisin herkkänä niiden edessä ja kasvaisin itse mukana. Ystäväni nyökyttelevät ja ymmärtävät, jatkavat siitä, mihin lopetan. Vuoron perään sanomme toisillemme: onpa kiinnostavaa, juuri näin, aivan, hienosti muotoiltu.  

u%20vaarinpain-normal.jpg

Vuosi 2014: anna minun olla avoin kaikelle.

Puhumme urasta (tässä vaikutteita toisesta joululounaasta yhtä innostavassa joukossa). Olemme kaikki hieman turhautuneita siitä, että ura junnaa paikallaan. Ei ole oikein suuntaa tai sitten edessä on nimetön lasikatto. Sitä huomaa tekevänsä asioita horisontaalisesti, eikä ura etene vertikaalisesti. Kun on kerran ollut hyvä tekemään tiettyjä töitä, huomaa tekevänsä niitä yhä enemmän ja laajemmin pääsemättä koskaan eteenpäin. Se on turhauttavaa. Pohdimme, johtuuko tuo kehitys sittenkin enemmän itsestä kuin muista. On helppoa ottaa tuttu asenne ja ryhtyä talonmieheksi asioille, jotka osaa parhaiten ja nopeammin kuin muut. Päätämme yhdessä ruveta käyttäytymään kuin johtajat. Pienellä riskillä. Onhan oma käytöksemme jossain määrin myös estänyt seuraavaa sukupolvea ottamasta omat työmme. Olemmeko sittenkin olleet mustasukkaisia omista töistämme?  

Pohdimme uskoa ja uskontoa. Teen avauksen. Miksi jooga ja mindfullness, kun meillä olisi myös läheisempi kumppani omassa kristinuskossa? Pohdimme kuinka länsimaat ovat ottaneet idän uskonnoista kermat päältä, kuinka sitä tarjoillaan meille trendikkäänä elämäntyylinä. Miksi oma läheinen kristinuskomme on jäänyt sen ikuisen synnin ja syyttelyn tielle, kun voisimme yhtä hyvin paistatella päivää armon ja anteeksiannon lämmössä? Tunnustan oman valikoivan suhteeni kristinuskoon. Olen päättänyt olla Jumalan lapsi, joka kylpee rakkaudessa ja saa sieltä käsin olla vajavainen ja inhimillinen, sillä sitä varten meillä on armo ja anteeksianto. Tämähän on niin paljon, että kestän syyttelyn ja synnillisyyden. Samalla ihailen ystäviäni, jotka selvästi ovat nähneet enemmän vaivaa ja pohtineet myös vaihtoehtoja, tehneet omia synteesejä - kuinka nautinnollsta on kuunnella kristillistä joulusaarnaa, sulkea silmät ja asettua kuvitteelliseen lotusasentoon.

isi-normal.jpg

Mun isä oli hipsteri vuonna 1970 - ei uraa.

Ihmettelemme uutta sukupolvea. Tajuamme ettemme enää ole se uusin sukupolvi, joka on määrittänyt trendit. On todellakin olemassa 80-luvun lopussa ja 90-luvulla syntynyt sukupolvi aikuisia ihmisiä, jotka eivät enää jaa samaa kokemusta kanssamme maailmasta. Jos uusi sukupolvi omaksuu someidentiteetin, joogan, mindfullnesin ja kiitolisuuspäiväkirjan annetusta elämäntapakatalogista, eikö meidän velvollisuutemme ole tarjota heille "get a life" - tyyppisiä repeytymisleirejä, joilla ryypätään valot päällä, vesihanat auki, riidellään ja podetaan krapulaa. Keskustelu lähti hieman vääristyneille raiteille alun alkaen, mutta asia kiteytyi kysymykseen, miten suhtaudumme  kiitollisuuspäiväkirjaan. Olemme kaikki sitä mieltä, että se on hieno asia, mutta teemme sitä mieluummin mentaalisesti.

Päädymme viimeiseksi rakkauteen. Puhumme terävästä ja leveästä rakkaudesta. Olemme hyväksyneet itsemme ja ymmärtäneet, että meidän pitää rakastaa itseämme ollaksemme valmiita rakastamaan toista. Entä parisuhde. Mitä siltä haemme? Huikeita elämyksiä, laatuaikaa, intohimoa ja viettelystä? Vai kaipaammeko sittenkin syliä ja turvaa, tavallisuutta ja perhe-elämää? Haluammeko kaverin, jonka kanssa voi ruikuttaa muuta maailmaa vai miltä kuullostaisi sielunveli, jonka kanssa voisi rakastaa koko maailmaa. Olen vakuuttunut, että meille syötetään vain yhdenlaista rakkauskäsitystä ja jäämme sen vangiksi. Kello on puoli neljä, enkä saa enää muotoiltua asiaani kunnolla. Kaverini rohkaisee minua kirjoittamaan. "Siitä voisi tulla bestseller", kuuluu kello neljän kuningasidea.  

Ajan autolla anoppilaan. Tein huomion, että monilla naisilla oli vintagetyylinen kampaus. Sellainen on minullakin. Ja sellainen oli äidilläni, kun olin pieni - silloinkin se oli jo vintage.     

aitikampaus2-normal.jpg

Äiti ja vintagetukka 1972.