Tavoitteena seesteisyys

 Olen taas mennyt samaan vanhaan ansaan. Jotenkin oudon kierosti pidän työnhausta. Niinpä tälläkin kertaa kuin kohtalon iskusta juuri ennen joulua eteeni lävähti Tekniikka ja Talous -lehden välistä salakavalan ohut Uratie-liite ja siellä Paroc, tuo Paraisten kruunun jalokivi etsii hulvattomaan joukkoonsa Productivity Manageria.

Huoh. Luen hakemuksen ja totean, että osaan kirjoittaa työhistoriastani niin, että täytän vaatimukset. Hyvällä layoutilla tästä saadaan aikaiseksi vielä hyvä hakemus. Lähetän hakemuksen kaksi päivää ennen määräaikaa. Viikon päästä soi puhelin. Haastatteluun. Jes - haastattelu, niissä olen parhaimmillani. Olen hyvä myymään itseäni, nautin näistä tilanteista. Haastattelu on menestys, tunnen sen heti tilanteessa. Olen täysin rehellinen.

Kuluu kaksi päivää ja puhelin soi. Psykologisiin testeihin. Oh no - tätä oikeastaan odotin. Koskaan en ole vielä ollut testeissä työpaikkaa varten. Toisaalta mielessäni alkaa vilkkua nuo psykedeliset kuvasarjat, joita pitäisi jatkaa, tai vielä pahempaa, erilaiset matemaattiset sarjat, joiden seuraava luku tulisi tietää. Kyseessä on kaiken lisäksi nk. insinööripaikka, joten tuo looginen ajattelu pitäisi nyt sitten olla huippuluokkaa. Olen kuitenkin innoissani - toisaalta pelkään jo, että tärppää. Urhohan on vasta 4kk.

Testit sujuvat kohtalaisesti. Testaaja on vanha tuttu, mikä hieman vesittää tilannetta. En anna sen häiritä. Eikö tässä iässä osata jo suhtautua asioihin ammatillisesti? Pientä hermoilua aikarajoitteisissa kykytesteissä havaittavissa. Olen rehellinen itsearvioinneissa - turha teeskennellä olevansa vakaa kun ei kerran ole. Parempi, että tietävät minkälainen rouva suurpiirteisyys täältä olisi tulossa - eipähän tarvitse sitten selitellä pieniä kirjoitusvirheitä.

Kuluu kaksi viikkoa. Selvä, psykot meni mäkeen ja kiitos hei. Tiedän toki, että osaan feikata, ja kun sitten testit näyttävät totuuden, niin tuloksena on - vaaraksi koko yritykselle. Puhelin soi: " Oletko vielä kiinnostunut paikasta ... esimieheen ja työnkuvaan tutustuminen ... Varaa aikaa pari tuntia?" What. On tää rekrytointi nykyään kyllä sellasta hommaa. Jos olen paska, niin en kai mä nyt jää sinne roikkumaan, vaan ymmärrän kyllä vähemmästäkin ottaa loparit. Niin, mutta muistan kyllä HR-ajoilta. Rekrytointi on aina riski.

Katsotaan kuinka tässä käy. Olisin mitä parahin eristevillatuotannon tuottavuuden kehittäjä. Tää on niin vitsi. Mutta jotenkin oudosti olen kiinnostunut tästä teollisuudesta. Kerrankin ollaan tekemisissä ihan oikeiden asioiden kanssa. Ei mitään litiläti työhyvinvointi latteuksia vaan ihan oikeita investointilaskentoja ja läpimenoaikavertailuja. Näen jo niin itseni korkkarit jalassa ja kypärä päässä tehtaan tuotantohallissa pohtimassa, millä koneet ja pojat saataisiin paiskiman vieläkin enemmän hommia. Kyllä, sisälläni asuu pienen pieni kapitalistisika.

Tarina jatkuu huomenna tuolla parin tunnin tutustumisella. Uumoilen jo että aika lähellä ollaan. Niin ja minunhan siis piti olla seesteisesti kotona lasten kanssa se kolme vuotta.

 Bloggarisiskoni innostamana kirjoitan nyt ainakin yhden tällaisen 'asioita joista pidän' kirjoituksen. Olen intohimoinen penkkiurheilija ja epäsäännöllisen säännöllisesti olen myös käynyt ihan paikan päällä urheilutapahtumissa seuraamassa ihmeellisiä suorituksia.

Varsinaisen sohvaurheilu-uran olen aloittanut jo kaukaa lapsuudesta ja väitän jopa muistavani Sarajevon Olympialaiset vuonna 1984, vaikka olinkin silloin vasta viisivuotias. Galgaryn 1988 muistan jo aivan selvästi ja tuon legendaarisen jääkiekkomitalin. Urheilu jotekin vain kuului lapsuuteen. Kesällä sadepäivinä kuunneltiin Wimbledonin hidastempoisia selostuksia ja talvella hypättiin lähipulkkamäen hyppyreistä Keski-Euroopan mäkiviikon tahdissa.

Helsingin EM-yleisurheilukilpailut 1994 olivat ensimmäinen suuri live-urheilutapahtumani. Kaverini kanssa olimme ostaneet neljän päivän paketin Olympiastadionille. Paikkamme olivat ensimmäisessä rivissä ja pääsimme ikään kuin suoraan tapahtumien sykkeeseen. Olimme aivan seiväshyppypatjan takana ja oli mahtavaa seurata noita trimmattuja miesvartaloita (naiset eivät vielä tuolloin hypänneet seivästä) nousemassa taivaan tuuliin ja lopulta mätkähtämässä pehmeään patjaan. Sergei Bubka, suuri idolini tuohon aikaan, suureksi harmikseni jätti kisat väliin.

Kisoissa myös todistimme yhden suomalaisurheilun legendoista: Valentin "Vallu" Konosen yrjökävelyn. Siitä lähtien Suomessa on heitetty Konosia tuon tuosta. Muistan vielä, kun tuona elokuisena aamuna lähdimme kaverini kanssa kirkkonummen mökiltämme kohti Helsingin katuja, äitini kyyditsi meidät bussipysäkille ja mökkitien varrella äitini tappoi kojelaudalla kävelevän hämähäkin ja ajoi ojaan.

Toinen legendaarinen tapahtuma, johon väkisin tuppauduin oli vuoden 1995 jääkiekon MM-kilpailujen jälkeinen kauppatorin kansanjuhla. Päätin lähteä Turusta Helsinkiin kesken koulupäivän ja jotenkin oudosti päädyin kysymään opettajalta vielä lupaa siihen. Muistan, kun seisoin rehtorin kansliassa kaksi Heineken oluttölkkiä repussani lähtövalmiina neuvottelemassa siitä, saanko mennä vai en. En saanut lupaa, mutta lähdin kuitenkin.

Penkkiurheilu liittyy myös tiivisti seesteisyysprojektiini. Jossakin vaiheessa teini-ikää tajusin, ettei penkkiurheilu ole kaikissa piireissä niin cool juttu. Muutamana vuotena harrastin salapenkkiurheilua, mutta toden totta vakavastiotettavuuden pakko ajoi minut täydelliseen penkkiureiluttomuuteen muutamaksi vuodeksi. Onnistuin unohtamaan, kuinka hienoa penkkiurheilu oikeasti onkaan ja nyt kun olen taas palannut juurilleni nautin tästä uudelleenrakastumisesta kahta kovemmin. Nyt aikuisena minulla on mahdollisuus tehdä mitä vain ja haaveilen mitä huimemmista penkkiurheiluelämyksistä. Lähitulevaisuudessa aion toteuttaa ainakin matkan taitoluistelun arvokisoihin johonkin Eurooppaan. Suurin penkkiurheiluhaaveeni on osallistua talviolympialaisiin oikein sellaisella pitkällä kaavalla. Kaihoten luen erään ystäväporukan blogia, joka kertoo heidän "matkastaan" Vancouverin Olympialaisiin.

Pieni analyysi on aina paikallaan: mikä tuossa penkkiurheilussa on niin hienoa? Se ei vaadi mitään minulta, mutta tekijöiltään täydellistä antautumista ja taituruutta. Kilpailutilanne luo täydellisen Aristoteleen Runousoppiin perustuvan näytelmän. Toisen epäonni on toisen onni. Kun vielä tutustuu yksittäisten urheilijoiden elämäntarinoihin, koko urheilusuoritus ja kilpailutilanne saa uutta syvyyttä. Toinen on kamppaillut loukkaantumisten ja epäonnistumisten kanssa vuosikausia, eronnut ja lopettanut ja tullut taas takaisin. Toinen on teinikomeetta, joka vetää täydellisellä tietämättömyydellä täydellisiä suorituksia. Kyllä näin on. Ja kaikki on niin pienestä kiinni.

Huono analyysi hienosta aiheesta. Joskus käy näin. Vielä 16 päivää Vancouverin olympialaisiin. On se hienoa olla äitiyslomalla urheilujuhlan aikaan.

 Kuin tilauksesta tämä hitailun teema jatkuu, vaikka en sitä erityisemmin suunnitellut. Joululomien jälkeen esikoulusta tuli palautetta, että poika on ollut viime aikoina kovin poissaoleva, haaveilee omiaan eikä oikein saa tehtäviä tehtyä. Toki tuosta Aapon perusluonteesta on ennenkin juteltu, mutta nyt kun koulukin lähestyy, asiasta tulisi olla hieman huolissaan.

Voih, sydämeni on pakahtua liikutuksesta, kun ajattelen tuota pikku todellisuuspakolaistamme eskariryhmässä täysin omissa maailmoissa välittämättä vähääkään tärkeistä viikonpäiväharjoituksista. Hyvät uutiset ovat kuitenkin siinä, ettei pojalla tiedollisesti mitään hätää ole. Osaa asiat niin kuin tuonikäisen pitääkin, mutta kun tuo tehokkuus ja terhakkuus puuttuu. Tädit ovat perinteisiä kansankynttilöitämme, jotka luonnollisesti kantavat huolta, kuinka tuollaisella epätehokkuudella ja haaveilulla koskaan pärjää maailmassa. 

Aapohan on syntynyt hitaaksi. Ei mitään tekohidastelua slow life -ohjeiden mukaan vaan sitä ihan aitoa hetkessä elämistä ja nauttimista. Pojalla ei ole kiire mihinkään. Parasta on uppoutua seikkailuleikkeihin yksin tai kaksin. Pukeminen ja siirtyminen joihinkin tekemällä tehtyihin aktiviteetteihin on ihan turhaa. Ja pukemisenkin voi ottaa rennosti miettimällä syntyjä syviä aina siinä välillä. Taitojen näyttäminen muille tai jonkinlaisen hyväksynnän hakeminen muilta on ihan turhaa, koska tietää sisällä syvimmässään, että tärkeintä elämässä on olla onnellinen ja nauttia siitä tässä ja nyt. 

Eskaritädit ovat sitä mieltä, että tuollainen haaveilu on pojalle haitaksi. Alkaa pitkän päälle häiritä pojan oppimista. Entä minä? Aluksi olin tietysti huolissani, mutta toisaalta jossain syvällä sisimmissäni olen pojastani ylpeä. Mistä ihmeestä tuollainen ominaisuus on poikaan tullutkaan, niin ainakaan ei olla ihan tusinatavaraa. Vielä kun tuo tiedollinen osaaminen on kunnossa, niin mikäs sen parempaa. Nyt pitää vain osata pitsihansikkain käsitellä tuota herkkää ja syvällistä olentoa, jotta siitä jäisi musertavan peruskoulumankelinkin jälkeen jäljelle jotakin ainutlaatuista.

Huoh. 

P.S. Laitan toivoni terhakkaaseen tyttöystävään, joka ottaa homman haltuun jo hyvissä ajoin. 

Lagom on jotenkin todella lannistava sana, mutta jatkan silti kohtuullistamisen teemaa. Tämä joulu nimittäin onnistui harvinaisen hyvin kohtuullistamisen näkökulmasta.

Päätimme olla kotona, emmekä lähteneet naparetkeilemään jääkylmälle hiirtenkansoittamalle mökille. Järkiratkaisu kaikin puolin, vaikka toki tunnelmaa jäin hieman kaipaamaan. Joka kerta kun latasin astianpesukoneen puhisemaan, kiitin kuitenkin luojaa, että olimme kotona. Kävimme toki ulkoilemassa mökin pihalla, tekemässä pieniä puhteita - silittelemässä omaa pikku paratiisiamme.

Joululahjoja olimme kerrankin onnistunet ostamaan kohtuudella. Kyllä niitä oli molemmille lapsille ihan kiitettävästi, molemmat olivat ikionnellisia yllätyksistä ja kaikilla hyvä mieli. Urhokin sai omansa, jotta Aapo ja Eeva eivät luulisi, että Urho on ollut tuhma. Määrä oli toki vähäisempi ja selittyi sillä, ettei Urho osaa vielä itse toivoa mitään. 

Jouluruokaa oli varattu kohtuudella. Ostin kaupan pienimmän kinkun ja panostin kalaan. Perunat olivat mummon ja papan kanssa rakkaudella kylvettyjä oman maan Matildoja. Mummo toi laatikkoja - jokaista sorttia yhden looran. Joulumättöjä syötiin sitten se pari päivää, kunnes heitin kinkunlopun hernekeittoon. Kalkkunaa on vielä kuistilla, mutta se on niin hyvää, että sitä voi syödä pidempäänkin.

Itselleni olin kohtuullinen ja ostin villapaidan ja sisähuopatossut. Tykkäsin molemmista tuotteista, ostin enkä itkenyt hintalapuille. Molemmat tuotteet muuten sain Paraisilta ja muutenkin lahjoista ehkä 50% oli ostettu kotipitäjästä. Villa Venla yllätti valikoimallaan ja Gullkrunan käsityöputiikki on takuuvarma pikkuylläripuoti. 

Joulumieli on ollut kohtuullisessa kunnossa. Jokaiselle päivälle olemme tsempanneet yhden ohjelmanumeron, yleensä ulkoilun aamupäivään. Ihanat lumikelit tekivät ulkoilusta kaikille kivaa. Kerran pulkkailtiin ja kerran luisteltiin. Parainen on kaunis. Pientä kireyttä kehittyi aina siinä alkuiltapäivästä mutta jotenkin sen on saanut taltutettua saunalla ja piparilla ja - niin autoradalla ja legolahjoilla. 

Jouluvieraita on ollut kohtuullisesti. Joulupäivä oltiin koko perhe yökkärissä avaamatta ovia kenellekään. Markku kävi tapanina aamulla pikavisiitillä muun perheen sairastaessa ja illalla Mikko, Mirka, Elsa ja Eero tulivat yökylään. Hillalaiset tavattiin mummolassa ekana arkena. Välipäivinä tehdään vielä muutamia kyläilyjä ja uusi vuosi mennee siinä lapsiperheillessä. 

Kohtuullisuudesta tulee hyvä mieli, tänä vuonna jopa joulumieli. Päätimme myös ostaa itsellemme porakaivon ja sähkösaneerauksen mökille. Nämä eivät ole mitään "toisenlaisia lahjoja" vaan ihan sellaisia oikeita juttuja - kaikkea muuta kuin kohtuullisen hintaisia ja sellaisella pikkuvaivalla hommattuja. Keräämme voimia kevääseen ja sitten mökillä rytisee. Saammepa pientä asumismukavuutta eivätkä enää joulusuunnitelmat tyssää jäätyneeseen sadeveteen. 

Että semmosta.

 

 Mistä tietää olevansa äitiyslomalla. No siitä, että ajatuksenjuoksu kaventuu kaventumistaan. Hesarin artikkelitkin alkavat olla liian vaikeaselkoisia, kun on niin pihalla asioista. Tässä sitä siis ollaan syvällä äitiysloman syövereissä. Puhelu työpaikalta saa ammatillisen itsetunnon hetkellisesti nousemaan. Jonkinlaisilla rihmoilla sitä vielä työpaikallakin roikkuu, mutta aika etäällä ollaan varsinkin nyt, kun työpaikka jäi parinsadan kilometrin päähän.

Olen kuitenkin kuumeisesti yrittänyt miettiä businessideaa täällä skutsissa. Toistaiseksi paras idea on edelleen tuo mehustamo, mutta tässä hetki sitten pohdin, että pitäisikö liittyä Paraisten Vihreisiin ja ryhtyä kuitenkin politiikan tekoon. Jos vaikka ensi kunnallisvaaleissa olisi ensimmäinen tavoite ja siitä sitten muutaman vuoden päästä eduskuntaan :) Hommahan on sillä selvä vai mitä? Tämän varaan on ainakin hyvä laskea.

Joulukin tulee. Mökille mennään. Mummo, Pappa ja Jenni tulevat aattovieraiksi. Onpahan mukavaa. Juuri Mummon kanssa tehtiin työnjakoa. Kalkkuna ja laatikot mummolle ja me hankimme loput. Ei Kinkkua. Olin ajatellut ostaa laatikot Marttojen myyjäisistä, mutta eipähän sitten tarvitse. Hienoa. Joulupukkikin toivottavasti saadaan. Viime vuonna Pukki oli aivan mahtava ja kovasti toivomme että sama pukki tulee tälläkin kertaa."Tonttu, joka soittaa viululla kitaraa"  on tänä vuonna estynyt. On kuulemma ulkomaankomennuksella. Sellaista se nykyään on noissa ylikansallisissa toiminnoissa. Markku, Nina ja Paavo tulevat jouluvisiitille ihan vaan sitä Paraisten pukkia katsomaan. Toivotaan, että osuu Pukin ja Paavon aikataulut yhteen. 

Niin ja mistä muusta huomaa että on äitiyslomalla. No siitä, ettei tänne blogiinkaan ole mitään järjellistä sanottavaa. Kylmä kohmettaa pään. Onneksi ensi maanantaina saadaan ilmalämpöpumppu ja tuo porstuakin vihdoin lämpimäksi. Mutta elämä on seesteistä. Ihan tosi. Kunhan vielä saisi nuo iltaraivarit lapsille kitkettyä jollain ihme malttijoogalla. 

'

Hyvinkäällä

 Kyllä nämä elämän pienet seremoniat ovat kirkon parasta antia. Pikkumies pääsi jäseneksi kansankirkkoon ja nimestäkin päästiin yksimielisyyteen. Keskustelua käytiin muistakin nimistä. Jossakin vaiheessa listoilla olivat mm. Uuno, Ukko, Lauri, Oskari, Ilmari, Eino ja Oiva. Päädyimme lopulta kuitenkin jykevään Urho Ilmariin. Nyt harjoittelemme Urhon käyttöä. Maukka lipsahtaa aina tuon tuosta ja Mau-Urho on toistaiseksi yleisin "lempinimi".  

Ristiäisvalmistelut uuvuttivat vaikka mummola oli hyvänä tukena. Juhlajärjestelyt veivät niin mennessään, ettei oikein vielä seremoniankaan aikana pystynyt rentoutumaan. Juhlatilaisuus meni sitten jo rennommissa merkeissä ja kaikille riitti ruokaa ja juomaa. Isoveljet "viihdyttivät" pappia niin että seuraavan kerran, kun pappi tulee hakemaan tyttöään Siili-kerhosta, niin pitää varmaan selitellä veljieni tapaa liioitella asioiden todellista tilaa.

Lapset kävivät ylikierroksilla tottakai. Eevaa harmitti eniten, kun Hilla oli kuumeessa, eikä päässyt mukaan. Äitiä harmitti myös, koska isomman tytön seuran puutteessa Eeva kirjaimellisesti roikkui äidissä koko juhlan ajan. Sekös hermoa rassasi. Aapo juoksi lämmittelyksi pari kertaa kirkon ympäri ennen seremoniaa. Juhlissa äijä veti vanhimman oikeudella katrasta, mutta viihtyi yllättävän pitkään myös piirtopuuhissa ja lopuksi tottakai tuhosi tekeleensä. Piirtäminenhän on prosessi, joka luomisvaiheen jälkeen päättyy tuhoamiseen. Näin tapahtuu myös kotona jokaisen session jälkeen vaikka äiti kuinka yrittää säästää teoksia esille ripustettaviksi.

Urho otti juhlat rennoiten. Tutti maistui alttarilla kummitädin sylissä. Välillä hieman torkahdettiin, mutta kaiken maailman ristimerkit ja siunauskädet ja kastevedet häiritsivät kyllä pahasti. Seremonian jälkeen oli pakko saada tuo kaamea mekko pois päältä ennen kuin uni tuli kunnolla. Kokonaisuudessaan jäbä oli tuona suurena päivänä hereillä enemmän kuin koskaan aiemmin ja on jatkanut samaa rataa myös sen jälkeen. 

Huomenna on maanantai eli lepopäivä. Niin nukun ja pitkään. Seuraava puristus onkin sitten Joulu. 

Ristiäispotretti.

Lasten kemut.

 Olen löytänyt tämän siellä täällä välissä kirjoittelun. Yritän nyt tarttua elämän pieniin hetkiin. Maukka kitisi pitkälle pikkutunneille ensimmäistä kertaa. Siedän vauvan kiukuttelua, koska se on niin tahatonta. Ei pieni ketään halua ärsyttää vaan mahaa vääntää ja on paha olla. Aamulla onkin toinen ääni kellossa. Kiukutteleva kolmivuotias saa minut raivon valtaan heti. "Äiti, mä en jaksa laittaa kenkiä jalkaan. Ei noin, vaan näin. Ranteesta puristaa..."

Nyt on rauha. Maukka nukkuu pihassa ja minulla neuvola tunnin päästä. Latailin taas muutamia valokuvia kamerasta koneelle. Vauvan uni on pyhää ja tässä kuvassa se on ikuistettu. Kummitädiltä saatu peitto lämmittää mukavasti ja Isosisko asetteli vielä Isin työkavereilta saadun luxusnallen vartioimaan. Leppoisaa. 

Tämän päivän tavoite on saada luistimet teroitukseen. Joku sanoi että Paraisten jäähallilla on sellainen palvelu. Menen koettamaan, josko päästäisiin nyt ensi viikolla sitten kauan odotettuun yleisöluisteluun. Haaveilin tuossa vielä pitkään, että lähtisin Tammikuussa katsomaan taitoluistelun EM-kisoja Tallinnaan, mutta huomasin että liputhan on jo loppuunmyyty. No, Maukan kanssa tuo olisi ollut ehkä hieman hasardia hommaa. Mitä jos pikkumies kiljaisisi kesken kolmoisluzin ja Kiiralla menisi pasmat sekaisin. En taida ottaa sitä riskiä, vaan petaan parhaan mahdollisen kisakatsomon tänne Paraisten lintukotoon. Hankin Eurosportin niin ei sitten tartte pelkkää Anu-Liisa Uotilaa kuunnella.

Taitoluistelu on mahtava laji kuulkaas. Aion kirjoittaa siitä vielä analyyttisen ja tajuntaaräjäyttävän artikkelin videolinkkeineen, kunhan nyt tässä kerkeän. Jaan intohimon ainakin Sami Sykön, Leena Lehtolaisen ja Jari Sillanpään kanssa. Joskus vielä istun samassa kisakatsomossa tämän hullunkurisen "perheen" kanssa. Joskus mitä oudoimmat asiat yhdistävät, mitä erilaisimpia persoonia. 

Tämä vuosi on taitoluistelufanin unelma. On koko syksyn kestävät GP-kisat, jotka näkyvät Suomen telkkarissa harmittavan huonosti. Loppuvuodesta järjestetään SM-kisat Jyväskylässä, tammikuussa EM-kisat Tallinnassa, sitten Vancouverin olympialaiset helmikuussa ja vielä kevään päätteeksi MM-kisat jossakin Aasiassa. Kyllä kelpaa olla äitiyslomalla. Ja You Tubesta voi seurailla sitten suorituksia aiemmilta vuosilta ja tehdä mukavia vertailuja vaikka 90-luvun huippuihin. Löytyypä sieltä kaikki taitoluisteluhistorian klassikot kuten Katarina Wittin voittosuoritus Calgaryssa -88 tai Torvill & Deanin Bolero Sarajevossa -84. Ehdoton suosikkini omalta "taitoluistelu-uraltani" on Gordeeva & Grinkovin Moonlight Sonata Lillehammerissa -92.

Nyt neuvolaan. Pöks.

 Niin, viikonloppu vierähti Helsingissä vanhoja tuttuja tapaillen. Mentiin lasten ehdoilla. Aapo pääsi vihdoin kauan odotettuun Walking with Dinosaurs - spektaakkeliin ja homma oli kuulemma kaiken odottelun väärti. Mukaan tarttui tietysti myös kuminen T-Rex, jolla voi keksiä pikkujekkuja vaikka pikkusiskolle. Isä tuntui olevan showsta aivan yhtä innoissaan kuin poika. Sopiihan sitä 38-vuotissyntymäpäiviä noinkin viettää.

Minä ja Eeva koetimme jotain pehmeämpää. Elsa-serkku ja Mikko liittyvät seuraan, kun Hurjaruuthin Talvisirkus alkoi niin jännästi, että ei oikein uskaltanut katsoa - possukin taisi tulla vähän liian lähelle :) No mutta mukavinta oli tietysti kyläily vanhojen hoitokavereiden Eevin ja Juulian luona. Päiväkodista tarttuneet tyttöbakteerijutut unohtuivat heti, kun kyseessä oli Juulia. Paraisten Romeolla kun noita Juulioita pääkaupunkiseudulla on oikein kaksin kappalein. 

Yökyläily Paavo-serkun luona on hilpeää hommaa varsinkin kun Paavo soittaa niin komeasti Ilmakitaraa. Taisi mennä saunaosaston kosteusprosentit ennätyskorkealle, kun Aapo ja Paavo pääsivät vesipyssyjen kanssa samaan kylpyammeeseen. Aamupuisto Paloheinän pränikällä puistoalueella muistutti taas siitä, että suomalaisen yhteiskunnan tuloerot ovat todellakin kasvaneet. P.O.P ja Ticket to Heaven vaan kiilsi noilla Pohjois-Helsingin porvarislapsilla.

Järvenpäässä oli taas tutumpi olo. Juulia se sielläkin Aapoa odotti ja makaronilaatikkoa oli juhlan kunniaksi. Eeva ja Elina löysivät toisensa. Isännät vaihtoivat kuulumisensa tupakkatauoilla. Jep. Paluumatkalla kotiin unetti. Paluu arkeen alkoi takkoja lämmitellen. 

Nyt se on päällä. Arki, syksy, Paraisilta ei mitään uutta. Siispä kirjoitan, millainen on arki.

Aamu. Siinä 7.00 lapset kipittävät alakertaan. Vaatteet odottavat sohvalla pukeutumista. Aapo kierii peiton alla, mutta Eeva jaksaa aina innostua vaatteista. Eevalle jokaista vaatelajia on kaksi, jotta hän saa suorittaa valinnan. Aapolle riittää yksi vaatekerta. 7.30 alkaa kuumotus - vaatteet päälle. Hyvänä aamuna kaikki ryysyt on päällä siinä kahdeksan aikaan hymyssä suin. Huonona aamuna kaikki huutaa ja vaatteet eivät mene päälle, ei sitten millään. 

Oma aika. Maukan kanssa jatketaan unia. Parhaimmillaan unet jatkuvat kahteen asti. Huonoimmillaan keitän kahvit saman tien lasten lähdettyä. Tietokone aukeaa aamukahveilla. Radio Suomi soi. Maailman tila tarkastetaan ensin facebookista sitten Hesarista. Oma tavoitteeni arjelle on seuraava: sänkyjen petaus, tavaroiden järjestäminen, pyykin pesu ja ruuan laitto. Muun ajan voi käyttää fb:ssä ja You Tubessa. 

Päiväkoti. Haen Lapset päiväkodista hämärän kynnyksellä. Yritän venyttää 200m päiväkotimatkaa kaiken maailman virikkeillä, jotta lasten tulisi ulkoiltua edes vähän ennen kuin pimeä jo laskeutuu. Kotipiha tulee kuitenkin aina liian pian. Eeva haluaa sisään heti, Aapo haluaa ulkoilla ja Maukka nukkuu rattaissa. Jossain ovensuussa sitten sahataan vähän aikaa ja yleensä mennään sisään pikimmiten, koska äiti on liian vilukissa.

Ruokailu. Joku keksi että lasten on syötävä kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Pahimmillaan kotiäiti venyy Saarioisten roiskeläppään, joka on lasten ehdoton kestosuosikki. Parhaimmillaan  tarjolla on puhtaista raaka-aineista väännetty kalakeitto, joka saa lasten naamat mutrulle: "Mää en ainakaan syö porkkanoita." Palkitsevaa.

Pikkukakkonen. Tai siis nykyään lastentunti: ensin pikkukino ja sitten pikkukakkonen, toden totta kokonainen tunti lastenohjelmia. Perheessä vallitsee välillä 17-18 täydellinen hiljaisuus ja se on usein päiväunten paikka. 

Sauna. Huomenna taas lämmitän pihasaunan. Valmistelen pesät päivän aikana siten, että pikkukakkosen pärähdettyä raapaisen tikun ja humina alkaa. Pikkukakkosen päätyttyä sauna on valmis. Naiset ensin - minä ja Eeva. Eeva kylvettää nukkevauvaa ja äiti saa hetken istahtaa ylälauteilla. SItten kampaajaleikki, jossa pestään hiukset. Miesten vuoro.

Iltatoimet. Tässä vaiheessa hermo on kireimmillään. Saunapäivinä sujuu paremmin. Iltapala, yöpuku, hampaidenpesu, iltasatu ja nukutus. Viimeistään hampaidenpesulla menee hermo. Kaksikerroksinen talo on pelastus. Pasi painuu hampaidenpesun jälkeen yläkertaan ja me Maukan kanssa saamme rauhan. 

Maukan ilta. Jos Maukka joskus kitisee, niin iltaisin. katson TV:tä ja keinuttelen ja imettelen. Pasi passaa mehua ja näkkileipää sohvalle. Alkaa väsyttää ja Maukka jaksaa kähistä. Puoliltaöin mennään kaikki sänkyyn. Maukka sammuu väliin. Yöllä tissutellaan säännöllisesti 3-5 kertaa.

Loop.

Arki on yhtä juhlaa. Maukan hymy.

 Kuka se slow-life guru nyt olikaan? En muista, en ole lukenut, mutta mielestäni olen sisäistänyt sanoman yleisestä hehkutuksesta. Edeltävään lauseeseen sisältyy  minun pitkäaikainen selviytymisstrategiani, josta olen viime aikoina pyrkinyt eroon.  Hektisessä elämässä ei ole aikaa perehtyä mihinkään, joten trendit ja avainkäsitteet täytyy poimia kevyestä populaarikirjoittelusta ja sen jälkeen tulee vain esiintyä niin kuin kuin olisi paremminkin perehtynyt asiaan. Uskottavuuden varmistamiseksi voi vielä ostaa asiaa käsittelevän kirjan monoliitiksi kirjahyllyyn, pläräillä sitä jonkin aikaa ja asia onkin sitten siltä osin hallussa. Tällä mentiin pitkän aikaa yrittäen aktiivisesti välttää tilanteita, joissa olisi käynyt se katastrofi - ei tiedä, mistä puhutaan.

Nyt kun maalle on muutettu, sosiaaliset ympyrät kaventuneet ja puheenaiheet rankasti kutistuneet, ollaan aika lähellä hitaan elämän teesejä. Olen aktiivisesti opetellut käyttäytymistä tilanteissa, joissa en oikeasti tiedä, mistä puhutaan. Pitäisikö siis palata lähtöruutuun ja keskeyttää: "anteeksi kertokaahan nyt joku, mistä puhutaan?" Vai pitäisikö olla vaan hiljaa ja yrittää päästä asian ytimeen kuuntelemalla ihmisten jäsentymättömiä tokaisuja? Vai pitäisikö käyttää mieheni strategiaa eli olla kuuntelematta ollenkaan ja todeta että asia on yhdentekevä? Vähän riippuen tilanteesta olen käyttänyt näitä kaikkia, mutta erityisesti valistuneiden ystävieni seurassa on ihanaa käyttää tuota ensimmäistä. On ihanaa olla tietämätön ja kuulla fiksujen ihmisten tarinoita ja luentoja uusista aiheista.

Yritän tässä koko ajan päästä asiaan eli tuohon hitaaseen elämään, josta tosin en tiedä mitään, mutta löysin netistä hyvän suomennoksen tähän elämän hidastamiseen - LEPPOISTAMINEN. Tuolla on selvästi yhtymäkohtia oman seesteisyyden tavoittelun kanssa.  Seesteisyydessä vaan on mielestäni jotain hienostuneempaa ja naisellisempaa (pah.) Tuollahan joku ihana keski-ikäinen mies haluaa muuttua hieman leppoisammaksi. 

Jos nyt ihan totta puhutaan, oma luonteeni on kaikkea muuta kuin hidas. Vihaan tehottomuutta ja kamppailen päivittäin sen ongelman kanssa, että en osaa elää tässä hetkessä. Minulla on koko ajan mielessä se seuraava askel: pue päälle, kohta myöhästytään, syökää iltapala, jotta päästää nukkumaan jne jne... Mutta jotain hidasta minussa on. Tavoittelen aktiivisesti hetkiä, joissa aika pysähtyy. 

Tässäkin blogissa olen sivunnut muutamia ajan pysähtymisen hetkiä ja äärimmäisyydessään tuollainen hetki on lapsen syntymän jälkeen. Ilma on täynnä onnellisuutta eikä tilanteessa tarvita mitään. Mutta ei noihin hetkiin aina lapsen syntymää tarvita. Hyvä ajan pysähtyminen tapahtuu myös hyvässä kaveriseurassa, muutaman kuohuvan jälkeen, kun päästään keskustelemaan mielenkiintoisista asioista kenenkään häiritsemättä ja häiriintymättä.  Hyvä testi hyvälle hetkelle on hiljaisuus. Sellaisessa seurassa, jossa hiljaisuus ei häiritse, aika pysähtyy hienosti. 

Toisaalta tuohon ajan pysähtymiseen usein liittyy kyllä ponnistus. Osaan kuvitella, että tällainen pysähtyneisyyden hetki seuraa urheilijaa maaliin tullessa. Se on tuo kaikkensa antamisen hetki ja silloin voi myös ymmärtää urheilijan tavoittelun "vain" hyvään suoritukseen. Tuo hetki palkitsee. Jos on tyytyväinen suoritukseen, väliäkö sillä voittiko kultaa vai keräileekö pistesijoja. Krapulapäiväkin on joskus sellainen "ponnistuksenjälkeinen" ajan pysähtymisen hetki. Takana hyvät bileet ja jäljellä hyvä mieli hyvistä juhlista. Itse koin tällaisen ajan pysähtymisen juhlien jälkeen omilla 30-vuotisjulillani. Aamuauringon helliessä vapaa loikoilu pihalla oli parasta. Vaikka siis juhlat itsessään olivat mitä parhaimmat.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tästä hitaasta elämästä ihan toisella tavalla pääpointtina se, että olen aika laiska hitaaseen elämään. Pihasaunan lämmittäminen on aika ponnistus verrattuna sähkösaunan napsauttamiseen. Oman maan salaatit ovat ihan kivoja, mutta kun jokainen lehti pitää huuhdella ja pestä taloudessa, jossa ei ole juoksevaa vettä niin alkaa arvostamaan kaupan puhtaita salaattinippuja. Tässä tuli tuokin pointti sanottua. Niin ja se hitaan elämän pointti taisi juuri olla se tekemisen riemu. 

Juupajuu, kyllä ne pihasaunan löylyt palkitsee. Siellä ylälauteilla istuessa on hienoa fiilistellä pysähtynyttä hetkeä lämmitysponnistelujen jälkeen :) 

hidasta parhaimmillaan: omenasoseprojekti