Lukupiiri nostattaa itsekunnioitustaan tarttumalla klassikkoon. Majakka on tahmea mutta toisaalta nerokas. Sivuilla tipahtelee viiltäviä viisauksia mutta romaani se ei ole. Kirja on enemmän romaanin muotoon kirjoitettu runoteos tai maalaus, josta on tehty romaani. Vaikeaa oli lähes kaikilla lukupiiriläisillä mutta ehkä lopputulema oli että kannatti lukea. Selätetty. Henkilökohtaisesti tein lukiessa enemmän muistiinpanoja kuin koskaan ja loppujen lopuksi pidin kirjasta. Kirjassa oli mielestäni kolme kuvaa. Ensimmäisen maalasi majakkamaiseman, toinen oli nerokas rapistumiskohtaus ja kolmas oli surullinen ja nostalginen kuva ensimmäisestä. Lukuhalut Majakka kyllä tappoi joksikin aikaa. 

Kristina Carlson: Maan ääreen

Vai tappoiko lukuhalut itseasiassa tämä Majakan jälkeinen teos? Teemana oli Siperia ja sinne jollakin oudolla tavalla eksyneet suomalaismiehet 1800-luvulla. Toinen toipui murhanyrityksestä. Erittäin etäiseksi jäänyt tarina ei koskettanut oikeastaan millään tasolla. Googlasin kirjan: "Komissaari Erkki Liikanen valitsi vuonna 1999 Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen(Otava, 1999) Finlandia-palkinnon voittajaksi." Just, sillälailla. En suosittele.

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Lukupiiri osaakin sitten yllättää. Tämä kirja on ns. yhteisöromaani ja kertoo yli 200 toiseen maailmansotaan osallistuneen tytön ja naisen tarinan. He taistelivat Venäjän joukoissa virallisesti tai partisaaneina Saksaa vastaan. Suurelta osin kirja on litteroituitua tekstiä, rajuja, karuja tarinoita kuinka naisista tuli sotilaita, tappajia, taistelijoita, lääkintämiehiä, lääkäreitä. Sodan kauheudet koettiin yhtenä rintamana miesten kanssa. Tarinat ovat melko lyhyitä ja toisinaan hyvinkin lakonisia. Aleksijevits pyrkii tavoittamaan naisten kautta sodan kokemuksen uudesta näkökulmasta ja onnistuukin siinä ajoittain.

Kirjailijan paatoksellinen tyyli vähäisissä tarinoita sitovissa osuuksissa ei anna oikeutta naisille ja näiltä osuuksilta olisi voinut odottaa paljon enemmän. Sen sijaan itse tarinat kantavat. Naisten sota on ollut hyvin ristiriitainen kokemus. Naiset olivat rintamalla tasa-arvoisia taistelijoita. He kokivat arvostusta, jopa huolenpitoa miehiltä. Sodan jälkeen he olivat halveksittuja huoria. Naisten sota ei kääntynyt jälkikäteen sankaruudeksi vaan häpeäksi. Se oli monille raskas taakka kantaa. Naisten tarinoiden kautta kirjailija nostaa sodan keskelle, kirjaimellisesti rintamalle, teemoja kuten lapset, rakkaus, kauneus, korkokengät, hameet, kiharat. Näistä naiset puhuivat ja haaveilivat, sodassakin. Toisaalta naiset kertoivat koskettavasti siitä, kuinka kuoleman hetkellä ihminen haluaa rakkautta, tuntemattomaltakin ja sitä naiset antoivat ja niitä hetkiä he muistelivat.

Kirjailija ei tee tarinoista kovinkaan syväluotavaa synteesiä, hän jättää sen lukijalle ja antaa tarinoiden puretua yhä syvemmälle vereslihaan. Kirjalla on aikanaa ollut oma poliittinen tilaus ja se on ollut syvästi kiistelty. Se rikkoo herooisen voiton tarinan ja paljastaa sodan kauheuden paljaimmillaan. Kirjan julkaisu sallittiin Neuvostoliitossa vasta 1985 Gorbatsovin tullessa valtaan. 

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - ihminen ja legenda

Pitkästä aikaa palaan taas elämäkerran ja Pentti Linkolan pariin. Linkolan elämäkerta on paksua paperia ja komeasti taitettu kuin Tellervo Koiviston elämäkerta konsanaan. Niinköhän Pentti on vanhaksi tullut kuin noin paljon paksuja sivuja on päästänyt itsestään veistämän. 

Elämäkerta on kirjoitettu tasaisella tyylillä ja se antaa kattavan kuvan kalastaja-ajattelija-legendan elämästä ja ajattelusta nuoresta vihaisesta miehestää vanhaan ja inan (vain inan) verran seestyneeseen mieheen. Kirja kunnioittaa vielä elossa olevaa kohdettaan ja käsittelee arkoja aiheita pehmein hansikkain.

Yllättävintä itselleni kirjassa oli se että mielikuva erakkomaisesta yksinäisyydestä mielipiteitään lausuvasta syväekologista osoittautui hyvinkin toisenlaiseksi. Linkola vietti tosiasiassa hyvinkin sosiaalista elämää erityisesti kesäisin matkustellen. Hänellä oli lukematon määrä ystäviä, jotka eivät pelkästään tyytyneet lähettämään hänen kanssa kirjeitä vaan tulivat lähes järjestelmällisesti vorotellen soutamaan venettä, kuskaamaan kaloja tai hakkamaan puita ystävänsä kanssa erityisesti sen jälkeen jälkeen kun kunnioitusta herättävä Aliisa-vaimo oli lopulta todennut elämän Pentin kanssa liian raskaaksi. Ystävien lisäksi naisia tuntui olevan avioliiton jälkeen enemmän kuin yhdelle miehelle on luvallista, mutta tätä asiaa kirjassa sivutaan hyvinkin hienovaraisesti. 

Pentti Linkola: Isänmaan ja ihmisen puolesta

Elämäkerran innoittamana tartuin Linkolan (tosiasiassa hieman suuremman joukon samanmielisiä) ensimmäiseen pamflettiin, joka on julkaistu vuonna 1960. Pasifistisesta pamfletista on vaikea aika ajoin jopa tunnistaa myöhempien aikojen pessimististä Linkolaa, niin maailmoja syleilevä tuo sanoma on. Yhteistä on tietysti maailman ja ylipäätään elämän säilyttäminen. 60-luvulla elettiin  atomisodan uhkassa ja  tiedossa oli pommien tuhovoima, joilla elämä maailmasta olisi voitu hävittää useaan kertaan. Oli siis puhuttava rauhan kieltä, saatava maailma systemaattisesti suuntaamaan rauhaan - eikä sotaan kuten pamfletti todistaa.

Kirjanen antaa käytännön ohjeita ja osuvastu juuri #suomi100-vuoden päätteeksi voi todeta, että vähän on opeista otettu onkeen. Uusi tuntematon sen kuin vaan uusintaa sotaa ja sen herooista viestiä. Onneksi kävin senkin katsomassa varmuuden vuoksi kaksi kertaa.   

Tämän kirjan luin itseasiassa kesällä, mutta se unohtui aikaisemmasta listauksesta. Tämä on tositarina, kriisikirja elämän ja kuoleman rajamailta. Isä joka todistaa vaimonsa kuolemaa ja lapsensa syntymää, molempia yhtä aikaa. Kriisitrilleri repii mukaansa väkisin. Tämä kirja oli varmasti pakko kirjoittaa ja ensimmäiset sivut vetävätkin vimmaisesti mukaansa. Kriisi käsitellään alussa ja lopun kuvaus elmästä kaiken sen jälkeen tuntuu tyhjältä ja masentavalta. Ehkä niin on tarkoituskin ja draaman kaari jatkuu pitkitettynä loppusoittona. Byrokratian kuvaukset ovat absurdiudessaan huvittavia, mutta jotenkin niidenkin ihmettely on katkeraa ja masentunutta. Tämä on varmasti todenmukainen kuvaus, mutta itse jään kaipaamaan jotakin enemmän. Ehkä se kehittyy vielä pidemmän ajan kuluessa. Tämä oli kirja akuutista kriisistä ja sen masentavista ja raskaista jälkimainingeista.  

Jan Guillou: Keikari

Ihana jatkumo Lauritzenin kolmannesta veljestä, joka jätettiin pimentoon Sillanrakentajissa. Englannin maaseudulla yläluokkaisissa saurapiireissä homopari elää elämäänsä peitetarinan turvin. Taitelijapiirien boheemius ja pariisilaistaiteen uudet tuulet kuljettavat juonta. Gilloun tarina etenee niin jouhevasti ja viihdyttävästi, että matkassa on yksinkertaisesti mukava ja helppo olla. Kirjassa käydään läpi sama ajanjakso kuin Sillanrakentajissa vuosisadan alusta ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kerrassaan viihdyttävää proosaa. Sen verran kuitenkin kiintiö Guillouta on nyt täynnä, että väliin on luettava jotain muuta.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Väkevää tekstiä jälleen mehiläisten katoamisesta. Tämä kirja on oiva aisapari Maja Lunden Mehiläisten historialle. Sinisalo lähtee mehiläisten kanssa vielä lennokkaammalle radalle ja ottaa mehiläisten "jumalolento"-ulottuvuuden keskeiseksi osaksi kirjan juonta. Mehiläiskato kohtaa hoitajan samaan aikaan kun perhepiirissä tapahtuu hirvittävä tragedia. Mehiläisten viitoittama tuonpuoleinen antaa lohtua niin henkiökohtaiseen tragediaan kuin ihmisen vääjämättömään tuhoon ja epäsopuun luonnon kanssa. 

Jane Austen: Järki ja tunteet

En voi käsittää että tartun Jane Austeniin vasta nyt. Järki ja tunteet on ihana "esikoisteos" kahdensadanvuoden takaa. Säätyläisten kuvaus Englannin maaseudulla ja ikiaikaiset rakkaushuolet ovat aikansa naiskirjailijalle luonteva teema. Leskirouvan kahden vanhimman tyttären taistelu onnellisesti naimisiin tässä hauraassa siveellisyyden säilyttämisen ja toisaalta miehen metsästämisen leikissä, on hersyvää luettavaa. Ajatukset poukkoilevat järjen ja tunteen välillä. Vanhin tytär edustaa ensimmäistä siinä missä nuorempi jälkimmäistä. 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tämä kirja on helmi. No se on varmasti tiedetty kaksisataa vuotta mutta asia valkeni minulle viimeyönä. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta. Kaksisataa vuotta sitten nainen on kirjoittanut kirjan, joka on täysin ajankohtainen, hauska, älykäs ja loputtomasti ajatuksiaherättävä. Ennen kaikkea teksti on nerokasta. Jane Austen on ilmiselvästi huikea tunneälykkö. Jokainen lause on mestaritaidonnäyte, kiertäen ilmaistu tunne tai ajatus, joka on verhottu sovinnaisuussääntöjen ja muodollisuuksien taakse, mutta kuitenkin niitä käyttäen ilmaisee tilanteen syvällisen olemuksen. Ihmiskuvaukset ovat nerokkaita. Niin ja on kai kirjaa kutsuttu Chick litin kantaäidiksi. Itse inhoan kyseistä genreä, mutta tämä kirja on hieno. Seuraavaksi aion tarttua kirjaan englanniksi. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Odotin kirjalta paljon, olihan Kultarinta yksi elämäni meditoivimpia lukukokemuksia. Kultarintaan verrattuna kivitasku on pettymys. Kivitasku tavoittaa toisinaan samoja sävyjä ja saman kerronnan tavan, joka on toisaalta epäämääräistä ja vaikeastihahmotettavaa, mutta jotenkin luomoavan meditatiivista. Kirja soljuu ja tuntuu kuin kävelisi luonnossa. Kivitasku ei ollut yhtä vahvasti luonnon kuvausta kuin Kultarinta mutta samalla tavalla ollaan suuressa tarinassa, jossa luonto ja luonnonläheiset ihmiset näyttelevät keskeistä roolia. Kivitasku on hyvä ja toisen kirjan kirjoittaminen ilmeisen vaikeaa. 

Philip Teir: Talvisota - Avioliittoromaani

Nokkelaa nuoren miehen proosaa perheestä ja avioliitosta. Lukupiiri kysyi jälleen kerran, miksi tämä piti kirjoittaa? Teksti on kokolailla kiinnostavaa ja soljuvaa ja väleissä nokkelat arkielämän kuvaukset ovat viihdyttäviä. Sen syvempiä tasoja kirja ei kuitenkaan minulle avannut. Lukupiirin vastaanotto oli vaihteleva ja fanittajiakin löytyi. Perhedraaman palaset kertoivat uskottavasti nykypäivästä: Juonta kuljetti vanha hajoava avioliitto, jossa käytiin ennemminkin asemasotaa kuin talvisotaa, mutta tämä lienee nyanssiseikka. Lasten kautta avattiin näkymät Lontooseen ja "nuorempaan" avioliittoon. Yhtä kaikki, tämä ei kolahtanut. Mutta ei tämä yhtä huono ollut kun Peter Sandströmin Laudatur. 

--------------------------------------------------------------------- 

Lasten liikunta- ja kulttuuriharrastukset tarvitsevat jatkuvasti uusia vapaaehtoisia

Paraisten kulttuuri- (ja liikunta)lautakunnan varapuheenjohtajana ja kolmen harrastavan lapsen vanhempana minulle on auennut Paraisten kulttuuri- ja liikuntasektori tämän syksyn aikana entistä syvemmin. 

Liikuntapuolella on tullut todeksi uuden PIF-centerin mahdollisuudet kokonaisvaltaisena liikunnan edistäjänä kaupungissa.Tästä oiva lippulaiva on "Piftis" eli liikuntailtapäiväkerho, jonka toiminta-ajatus perustuu lasten liikunnan edistämiselle. 32 lapsen liikuttaminen joka arkipäivä 3-4 tuntia Paraisilla ei ole pienimuotoinen kokeilu vaan merkittävä liikunnan ja terveyden edistysaskel. Hurraa!

Omien lasteni kohdalla olen myös nähnyt kuinka harjoittelumotivaatio niin voimistelu-, sähly- kuin jalkapallopuolellakin on saanut aivan uudenlaisen nosteen uusien tilojen myötä. Erityisesti voimisteluryhmät täyttyivät alkusyksystä välittömästi ja tunkua ryhmiin oli enemmän kuin niihin voitiin ottaa mukaan. 

Mahdollisesti tilojakin tärkeämpää on lasten ja nuorten liikunnan ja kulttuurin parissa työskentelevät aikuiset, useasti yksittäiset vanhemmat, jotka lähtevät vetämään jääkiekko-, jalkapallo-, käsipallo- tai salibändyjoukkuetta tai tukemaan viulunsoittoa tai tanssiharrastusta yksilölle tai ryhmälle. Paraisilla toimii suuri joukko huikeita vanhempia, jotka viettävät omaa vapaa-aikaansa nuorten liikunta- ja kulttuuriharrastuksen parissa. Vapaaehtoisuus on ennenkaikkea vahvuus ja kivijalka, joka pitää harrastustoiminnan kulut kohtuullisina ja avaa harrastusmahdollisuudet koko ikäluokalle.  

Toisaalta vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä on omat haavoittuvaisuutensa. Mitä jos jollekin ikäluokalle ei löydykään isää tai äitiä vetämään joukkuetta? Mitä jos juuri tämä innokas perhe muuttaa pois paikkakunnalta? Mitä sitten kun lajin puuhamies tai -nainen väsyy? Sanomattakin on selvää, että kaikilla ikäluokilla ja lajeilla ei mene yhtä hyvin ja näin menetetään jatkuvuutta niin liikunta-, kulttuuri kuin seuratoiminnassakin. Aina kun jonkun joukkueen tai lajin toiminta hiipuu tai vetäjien puutteessa toiminta joudutaan keskeyttämään, jonkun nuoren harrastusmahdollisuudet vähenevät.

Järjestelmän haavoittuvaisuuteen voisi kuitenkin miettiä ratkaisuja, jotka estäisivät yksittäisen ikäluokan tai lajin väliinputoamista. Tässä tietysti seuroilla ja yhdistyksillä on keskeinen tehtävänsä, mutta pienellä paikkakunnalla harrastussektorille keskittyvä projekti voisi auttaa ja tässä kuntakin voisi olla mukana.

Projektien lisäksi tämä olkoon kannustushuuto kaikille vanhemmille. Lapsen harrastukseen kannattaa lähteä mukaan. Jos ei kykyä ole valmentajaksi tai ohjaajaksi niin kaikki tuki apuvalmentajista kahvitus- ja huoltojoukkoihin auttaa yksittäistä ryhmää ja keventää yksittäisen vanhemman vastuuta. Positiivinen asenne, kiitos ja kannustuskin on toisinaan riittävää.

Lapsen liikunta- ja kulttuuriharrastuksen seuraaminen ja tukeminen on myös yksi vanhemmuuden antoisimpia osa-alueita. Kuskaamisen ja kantamisen lomassa käydään lapsen kanssa kasvuun liittyviä keskusteluja enemmän kuin luulisi. Ottelut, turnaukset, tanssinäytökset ja konsertit ovat paitsi kohokohtia myös kasvun paikkoja niin lapsen kuin vanhemman elämässä.

Harrastuksien saralla harvemmin törmää myöskään kielikysymykseen. Joukkueet ja ryhmät tarvitsevat jokaista nuorta ja kielirajat ylittyvät sujuvasti. Nuorimmaiseni suusta ”målspark” ja ”jag är i mål” tulee treenien tohinassa kuin huomaamatta. Baletissa ”plie” on ”plie” molemmilla kotimaisilla.

Marja Hyvärilä
Kulttuurilautakunnan varapuheenjohtaja, Vihr.

.

Paitsi lautakuntakuntatyöskentelyn myös lasten harrastusten ja koulun myötä minulle on auennut Paraisten kulttuuri- ja liikuntasektori entistä syvemmin. Liikuntapuolella on tullut todeksi uuden PIF-centerin mahdollisuudet kokonaisvaltaisena liikunnan edistäjänä kaupungissa. Centerissä toimii alkuopetusikäisille lapsille "PIFtis" eli iltapäiväkerho, jonka toiminta-ajatus perustuu lasten liikunnan edistämiselle. PIFtiksessä on tutustuttu joka viikko eri urheilulajiin ja lisäksi ohjelmassa on viikottain kestosuosikki jumppapäivä trampoliineineen ja vaahtomuovimerineen. Urho viettää piftiksessä 3-4 iltapäivää viikossa 32 muun lapsen kanssa. Paraisten mittakaavassa tämä on merkittävä terveyden ja liikunnan edistysaskel. Helt super säger jag!

PIF-centerprojekti saa minut muutenkin aina liikuttumaan. Tulisieluiset kuntalaiset ja urheilun puuhanaiset ja -miehet ovat toteuttaneet unelmansa. On ihastuttavaa käydä PIF-centerissä päivittäin (kyllä!).  Paikalla on lähes aina projektin vastuuhenkilöitä hoitamassa juoksevia asioita... tai nautiskelemassa tunnelmasta. Itse lähes liikutun, kun saleissa on hälinää, kaikki tilat ovat täydessä käytössä: punttisali kolisee, sähly/käsipallokenttä on täynnä ikäluokan pelaajia ja jumppapuolen "olympiapermannolla" ryhmä harjoittelee voltteja. Omien lasten harjoittelumotivaatio niin voimistelu-, sähly- kuin jalkapallopuolellakin on saanut aivan uudenlaisen nosteen uusien tilojen myötä. 

Niin PIFtis kuin koko PIF-center on valmistunut omasta kuntalaisnäkökulmasta kuin tilauksesta juuri minunkaltaiselle perheelle. Jos puhutaan vielä urheilusta niin mahdolisesti tilojakin tärkeämpää on lasten ja nuorten liikunnan parissa työskentelevät ihmiset, yksittäiset vanhemmat, jotka lähtevät vetämään jalkapallo-, käsipallo- tai salibändyjoukkuetta yhdelle ikäluokalle. Näissäkin "arpajaisissa" olen saanut olla nauttimassa ensiluokkaisista toimijoista. Jalkapallossa niin P03- kuin P09-joukkueiden valmennus ja huolto on tasolla, jota voisin näin henkilöstojohtamisen näkökulmasta kutsua "insipiroivaksi, innostavaksi, inhimilliseksi ja mukaansatempaavaksi johtajuudeksi". Voi kunpa näkisin tällaista johtajuutta enemmän myös työelämässäni! 

Pienellä paikkakunnalla ja vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä on toisaalta juuri tässä kohtaa haavoittuvaisuutensa. Mitä jos jollekin ikäluokalle ei löydykään isää tai äitiä vetämään joukkuetta? Mitä jos juuri tämä innokas perhe muuttaa pois paikkakunnalta? Sanomattakin on selvää, että kaikilla ikäluokilla ei mene yhtä hyvin ja näin menetetään jatkuvuutta niin liikunta- kuin seuratoiminnassakin. Aina kun jonkun joukkueen toiminta hiipuu tai vetäjien puutteesa toiminta joudutaan lopettamaan, jonkun nuoren liikuntamahdollisuudet vähenevät. Itse olen tämän seurauksena lähtenyt mukaan Musiikkiopisto Arkipelagin hallitukseen sekä perustamaan vanhempainyhdistystä opiston tanssijoiden ja opettajien tueksi. Haluan osaltani levittää innostusta ja vapaaehtoistyötä kulttuurin ja liikunnan sektoreilla ja edistää jatkuvuutta näillä osa-alueilla. 

Mutta niistä kuulttuuririennoista. Paraisilla on ollut huikea syksy kulttuurin saralla. Osittain tämä johtuu Suomi 100 -panostuksista mutta myös onnistuneista yhteistyöprojekteista taiteen vapaalla kentällä. Tässä mainittakoon nyt kolme laajasti kuntalaisia paikalle kerännyttä tapahtumaa. Ensimmäinen panostus kohdistui lapsiin ja nuoriin. "Kaikki koulut yhdessä" -projekti toi kaikki Paraisten koululaiset yhteiseen festivaaliin Pajbackan urheilukentälle. Mukana olivat ensi kertaa todellakin kaikki koulut, mukaan lukien Nauvon, Korppoon, Iniön, Houtskarin ja Utön koulut. Projekti oli logistiikan ja turvajärjestelyjen osalta massiivinen ja sään loppujen lopuksi suosiessa itse kulttuuritarjontaan ja tapahtuman sisältöön olisi voinut panostaa vielä nykyistäkin enemmän. Siitäkin huolimatta "festivaalitunnelma" Pajbackalla oli katossa ja kuten parhaista juhlista kotikouluun lähdettiin takaisin tunnelmissa, että näitä juhlia olisi voinut jatkaa pidempääkin. 

Myöhemmin syksyllä jo tutuksi tullut Barokin Labyrinteissä tapahtuma toteutti yhteistyössä seurakunnan sekä Paraisten Vokaaliyhtyeen kanssa erittäin korkeatasoisen Mozartin Requiem -teoksen Paraisten kirkossa. Tällaisen konsertin tuottaminen täyden barokkiorkesterin kanssa vaatii ammattimaista otetta ja kurinalaista harjoittelua. Ammattiorkesterille tämä on toki perustyötä, mutta kiitokset kuuluu eritysesti Paraisten Vokaaliyhtyeelle, joka koostuu pääasiassa paraislaisista harrastajista ja jotka tällä teoksella nostivat itsensä erittäin ammattimaisten kuorojen joukkoon. Kiitosta tuli niin orkesterin ammattimuusikoilta kuin teoksen ammatikseen laulavilta solisteilta. Myös yleisö oli löytänyt paikalle ja kirkko olikin lähes täynnä. 

Kolmas ilahduttava tapahtuma syksyyn osui myös Paraisten kirkkoon ja kyseessä oli En gåva i toner / Sävellahja - konsertti, joka oli kaupungin tuotantoa. Kyseiseen konserttiin tuskin olisin mennyt ilman erillistä kutsua. Jollakin tavalla en saanut kiinni konsertin ideasta etukäteen ja se tuntui sillisalaattimaiselta sikermältä. Lähdin kuitenkin konserttiin - tällä kertaa yksin ja sain ilahtua positiivisesti. Hienosti valaistu kirkko ja ehtookellojen molemmin puolin rakennettu kokonaisuus toimi. Olkoonkin että ohjelma oli melkoista sillisalaattia, mutta kirkon lämmin tunnelma, täydet penkit ja jollakin tavalla Paraisille siteen omaavat taiteilijat loivat ympärilleen mukavan ja yhteisöllisen tunnelman. Olo konsertin jälkeen oli erittäin ilahtunut. 

Tällaisen urheilu- ja kulttuurisyksyn jälkeen on vaikea keksiä kehitettävää. Lautakuntatyöskentelystä on kuitenkin jäänyt mieleen muutama asia. Paraisten kulttuurisali Puntti ja erityisesti sen yleisötilat tarvitsevat kehittämistä ja siihen kulttuurilautakunta tarttuikin ja osaltaan siirsi budjetista määrärahoja tämän työn aloittamiseen.

Toinen asia, joka ehkä tuntuu kosmeettiselta, on kaivellut minua koko syksyn. Mielestäni kulttuurilautakunta nimenä on harhaanjohtava silloin kun sen alaisuuteen kuuluu selkeästi kulttuuri-, liikunta-, kirjasto- ja osittain nuorisotyöasiat. Toisinaan kulttuurin ja liikunan välillä on havaittavissa vastakkainasettelua ja siksi minusta olisi tärkeää, että lautakunnan nimi olisi kulttuuri- ja liikuntalautakunta. Tämä loisi minusta tasa-arvoisemman aseman kahdelle erittäin tärkeälle osa-alueelle. Laajemmissa visioissa "sote:n" jälkeisessä ajassa puhutaan paljon hyvinvointilautakunnasta. Se lienee tulevaisuuden suunta, mutta nykyisessä mallissa kulttuuri- ja liikuntalautakunta puhuttelisi mielestäni paremmin kuntalaisia ja antaisi tasapuolisemman kuvan asioiden tilasta.    

Jälleen kerran Lukupiiri tarttui Finlandia-voittajaan. Niin, kirjahan maistui suolakurkulta, laihalta teeltä, samovaarilta ja smetanalta. Olin varma, että kirja saa teilauksen, mutta liekö kaunis ja ehkä jopa ensimmäinen lämmin kevätpäivä ja auringossa ulkona nautittu brunssi, mitkä kohottivat kirjan haaleanpaskaiset värit ihan uuten arvoon. Kansa tykkäsi juuri siitä realistisen ja ironisen karusta Neuvostoliiton kuvauksesta. Kirjassa käytetty tehokeino sanojen hakkaavasta rytmistä junan lähestyessä ja loitotessa Siperian radan välietapeilta miellytti monia. Itselleni kirja oli ihan ok. Kuvaileva teksti joskus hieman puudutti, mutta karu matkakumppani toi kertomukseen tunneskaalan eri sävyjä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta

Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi ja se jatkaa minulle mielekästä "1900-luvu naiset" elämäkertasarjaa (Aale Tynni, Tove Jansson, Armi Ratia). Kirja jäi kuitenkin hetkeksi kesken muiden lukupiirikiireiden vuoksi ja palasin kirjaan juuri kun Mauno Koiviston kuolinuutinen saavutti minut Facebookissa. Kirja oli yhtäkkiä huippuajankohtainen ja ahmin sen kerralla. Ansiokkaasti kirjoitettu kirja kertoo paitsi Tellervosta myös paljon hänen puolisostaan Mauno Koivistosta, joka oikeastaan määritteli koko Tellervon elämänkulun. Kirja on mielenkiintoinen dialogi siitä, oliko Tellervo tyytyväinen asemaansa pääministerin ja myöhemmin presidentin rouvana vai kärsikö hän lopulta siitä enemmän. Näin vanhuuden päivinä koko tarinaa voi katsella ehjänä "näin sen juuri piti mennä" tarinana, mutta monilta osin kirjasta välittyy suuri turhautuminen kotirouvan rooliin sekä toisaalta epävarmuus siitä, "olisiko minusta Tellervo Koivisto sittenkin ollut johonkin suurempaan".

Zadie Smith: Swingtime, Romaani

Lukupiirin valinta ja minun ensimmäinen Zadie Smith. Niin, jos lukupiiri ensimmäisenä kysyy: "Miksi tämä kirja on kirjoitettu?", onko se hyvä vai huono merkki? Pidin kirjasta, mutten mitenkään varauksettomasti. Kirja oli ansiokasta nykypäivän kuvausta: idolikultti määritti päähenkilön elämän, halu auttaa Afrikassa on tuttua huttua meille kaikille ja suhteet äiteihin ovat aina kiemuraisia. Kirjan alku oli ehdottomasti parasta antia. Siinä pureuduttiin näennäisesti kahden tasavertaisen tytön elämään ja kuitenkin kävi niin, että toiselle kävi hyvin ja toinen suistui paremmista tanssitaidoista huolimatta epäonnen tielle.

Riitta Konttinen: Oma tie: Helene Sjefbeckin elämä

Kirkas neutraalin historiallinen elämäkerta Sjerfbeckistä, josta on luotu monenlaisia vääristyneitä mielikuvia. Kirja pyrkii osaltaan oikaisemaan taitelijamyyttiä hauraasta taitelijattaresta ja kärsimyksen kautta syntyneestä taiteesta. Kirja tuo totuudenmukaisesti esiin Sjefbeckiin liitetyn ontumisen, joka oli seurausta lapsuuden onnettomuudesta eikä suinkaan tuberkuloosista, mihin se ajan mukaisesti liitettiin. Lisäksi Helenellä oli taipumus sairastua pitkittyneisiin influenssiin, jotka piinasivat häntä läpi elämän. Näiden yhdistelmänä hän sai osaaksen "sairaalloisuuden" leiman. Helene oli kuitenkin elämänsä aikana keskimääräisen tuottelias ja myös sairastelujaksoinaan maalauksia syntyi kuin tyhjästä. Vaikka hänen fyysinen vointi olikin välillä heikko, hänen ajatuksistaan kieli aina suuri vahvuus, jota hän elämässään toteutti niin seikkaillessaan nuorena Pariisissa ja Englannissa kuin eläessään yhdessä toisinaan hyvinkin sairaan äitinsä kanssa Hyvinkäällä ja lopulta yksin Tammisaariessa. 

Helenen suhde naisaisaliikkeeseen on erityisen kiinnostavaa luettavaa. Helene ei juurikaan innostunut naistaitelilja-asetelmasta vaan koki aina olevansa tällaisten jakojen ulkopuolella. Hän koki taiteen tekemisen sisäisenä pakkona, jolla ei ollut mitään tekemistä sukupuolen kanssa tai että sitä olisi kiinnostavaa asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Helene oli voimakkaasti individualisti tässä mielessä ja teki vain omaa taidettaan. Maalausaiheet syntyivät lähipiiristä, jossa malli oli saatavilla - ei niinkään itsetarkoituksellisesti kuvata naisten maailmaa.

Toinen kiinnostava näkökulma on Helenen suhde Einar Reuteriin, joka oli paitsi hänen taitelijakollegansa myös mesenaatti ja suuri tukija. Helene rakastui itseään merkittävästi nuorempaan Einariin, mutta ei koskaan saanut klassisessa mielessä vastakaikua, vaikka ystävys säilyi loppuun asti. Tässäkin asiassa Helene edusti modernia ajattelua joka tulee hienosti esiin Konttisen tutkielmissa.  

Maja Bakken: Mehiläisten Historia

Lukupiirin neronleimaus. Yhtä aikaa ihana historiallinen kuvaus mehiläistenhoidosta, mehiläisten 2000-luvun joukkokuolemista sekä dystooppinen kuvaus siitä, mihin maailma suistuu, kun mehiläiset katoavat. Näillä kolmella tasolla nivoutuu painostava, mutta kuitenkin kaunis tarina ihmiskohtaloista kussakin ajassa. Toisinaan ahdistava tunnelma puristi rintaa, niin totuudenmukaisia olivat tulvaisuuden uhkakuvat. Toisaalta toiveikkuus ja uutteruus ja mielen järkkyminen olivat kuvattu koskettavan kauniisti korostaen inhimillisyyden pysyvyyttä olosuhteista ja ajasta huolimatta. Vahva suositus.

Jan Guillou: Sillanrakentajat

Löysin Gilloun mukavassa kesäisessä kontektissa, kun olimme viettämässä kesänaapurin 50-vuotisjuhlia. Istuimme samassa pöydässä viehättävän (toisen) naapuripariskunnan kanssa ja keskustelu poukkoili omista lapsuustarinoista ja isovanhempien ammateista äitini perheen insinööritaustaan. Naapuripariskunnan mies vakuuttui, että minua kiinnostaisi Jan Guillou ja niinhän minua toden totta kiinnosti.   

Tämä on kesälukemiston aatelia, seikkailukirja parhaasta päästä. Olin mekein häpeissäni moista tekstiä lukiessa, mutta kerrassaan vetävää tarinankerrontaa. Toisinaan mietitytti että voiko 2000-luvulla oikeasti kirjoittaa imperialistisesta norsunluunmetsästyksestä näin estottoman vapautuneesti. Kirjailjan rivien väliin upotettu ironia antoi toki jonkin verran anteeksi, vaikka huono omatuntohan lukiessa silti tuli. 

Suuri vuosisata vaan kiehtoo: tulevaisuusoptimismi, insinööritaidonnäytteet, vähitellen purkautuvat luokkarajat ja moraalikäsitykset. Mitä muuta siitä ihminen kesälukemiselta tarvitsee? Kirja jakaantuu alun jälkeen Norjan vuorille sekä syvään Afrikkaan, missä kohtalon saattelemana kolmesta veljestä kaksi tahoillaan touhuaa. Molemmat etevyydessään niittävät mainetta ja seikkailu on valmis. Kolmas veli jätetään sivuun, johon näemmä sarjan toinen osa "Keikari" puolestaan keskittyy. Keikarissa ollaan jo koukussa. 

Jan Guillou: Suuri Vuosisata - sarja, kaksi ensimmäistä osaa

Hauska kuriositeetti äänipotissa on myös piskuiset kolme ääntä Paraisten ulkopuolelta, yksi Iniöstä, Nauvosta ja Houtskarista. Yksi näistä äänistä on erityisen kuuluisa. Helsingin Sanomat uutisoivat Kuukausiliitteessä, että Rolf Schwartz Iniöstä on Suomen äänikunigas suurimmalla paikallisella (äänestyspaikkakohtaisella) ääniprosentilla. Vain 14 iniöläistä äänesti jotakuta muuta. Yksi noista äänistä on minun. Erityissydän tuolle äänelle.    

Oma äänisaaliini ei riittänyt valtuustoon, mutta Vihreiden lista oli hyvin tasainen. Puolue keräsi Paraisten kaikkien aikojen parhaan tuloksen 904 äänellä ja 11,6% kannatuksella (ks. Paraisten vaalitulos). Tämä toi Vihreille neljä (+1) valtuustopaikkaa, vaikka valtuuston koko pienentyi. Itse sijoituin Vihreiden listalla kuudenneksi ollen toinen varavaltuutettu. Listan kovuudesta kertoo myös se, että kahdeksan ehdokasta sai yli viisikymmentä ääntä.

Vaalien jälkeinen aika onkin ollut mielenkiintoista. Vaaleissa äänestetään valtuustopaikoista, mutta niiden lisäksi  jaetaan paikallisdemokratiaan mahdollisesti vielä enemmän vaikuttavat lautakuntapaikat. Näitä paikkoja on monin verroin enemmän kuin valtuustopaikkoja ja vaalitulos ratkaisee paikkojen määrän puolueittain. Varsinainen henkilövalinta paikkoihin tehdään puolueryhmien sisällä. Henkilöiden valinta ei ole sidottu vaalitulokseen vaan paikkoja jaetaan myös osaamisen, vaalipanostuksen, nais/mieskiintiöiden, kieliryhmän, omien intressien sekä puolueen kannalta järkevän kokonaisuuden perusteella. Tässä siis heti vaalien jälkeen ryhdytään siihen kuuluisaan yhteistoimintaan ja yhdessä tekemiseen. Harvoin käy niin, että omat toiveet ja kaikki muut kriteerit menevät yhteen, ja saa juuri sen paikan minkä haluaa. 

Itse olen osoittanut kiinnostukseni kulttuuri-, sivistys- ja ympäristölautakuntaan. Paikkojen jako on parhaillaan käynnissä enkä käy spekuloimaan, kuinka minun käy. Uskoisin kuitenkin että saan jonkun lautakuntapaikan. Sen verran tässä on pakkaa jo sekoitettu, että olen ajatuksellisesti käynyt läpi jokaisen lautakunnan perustehtävät ja miettinyt, mitä annettavaa minulla näihin olisi.

Kulttuurilautakunnan toimiala on minulle ehkä tutuin. Saaristo-oopperan myötä paikalliset toimijat ovat tuttuja ja ymmärrän kunnan nykyisen toimintamallin. Uskoisin, että eniten kehitettävää olisi siinä, että kulttuuri ja liikunta nostettaisiin laajemmin keskiöön tarkasteltaessa kuntalaisten hyvinvointia. Erilaiset kulttuuri- ja liikuntatoimijat voivat Paraisilla suhteelisen hyvin, mutta ne tulisi sitoa entistä vahvemmin edistämään kuntalaisten hyvinvointia sekä edesauttamaan kunnan laajempaa visiota ja brändiä.

Sivistyslautakunta koskettaa omaa perhettäni ehkä eniten. Kolme koululaista, jotka kaikki ovat käyneet läpi varhaiskasvatuksen, antavat näkökulmaa paveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen. Paraisilla aina ajankohtainen kielikysymys on asia, johon haluan vaikuttaa. Sivistyslautakunta päättäessään päivähoidon ja koulujen järjestämisestä on keskeisessä roolissa jos/kun kielimuureja halutaan systemaattisesti madaltaa. Yllätyksekseni myös joukkoliikenneasiat ovat sivistyslautakunnan alaisuudessa ja tämä tuo kiinnostavaa näkökulmaa lautakunnan työskentelyyn.

Ympäristölautakunnan asiat sen sijaan ovat perheemme päivittäisiä keskustelunaiheita. Keskustan kehittäminen, rakennettu ympäristö, kaavoitus ja maankäyttö ovat teemoja, joista muovaamme mielipiteitä arjessa makaronilaatikon äärellä. Toisaalta koen olevani näissä asioissa Paraisilla hieman jäävi, onhan mieheni kaupungin ympäristöasioita esittelevä valmisteleva (koti toim.huom.) virkamies, eikä vaimo pöydän toisella puolella olisi välttämättä mukava asia kummallekaan.   

Jännitys siis säilyy vielä. Poliittinen kevät on ollut monella tapaa ikimuistoinen. Matkaan on tarttunut uusia ihania ystäviä kuten tämä Loistoluodon bloggari. Kansalaisaktiivisuuteni on yllättänyt itseni ja löysin itseni vappuna siivoamasta rantoja. Musiikkiopiston kevätkokouksessa lähdin mukaan kannatusyhdistyksen hallitukseen. Poliittisella aktiivisuudella on siis yleistä kansalaisaktiivisuutta lisäävä vaikutus. Kovasti tässä kuitenkin odotellaan jo sitä oikeaa vihreää keväträjähdystä... ja lautakuntakuntapaikkojen vahvistumista.  

Rantoja siivoamassa... tai siis munkeilla siivouksen lomassa.

Elena Ferrante: Those Who Leave and Those Who Stay

Napolisarjan kolmas osa jatkaa tuttua tyyliä ja minulle kirjasarja paranee edetessään vaikka lukupiirillä on muunlaisiakin mielipiteitä. Kirjan punaisena lankana on edelleen Linan ja Elenan ystävyys, vaikka elämä on heittänyt ystävykset hyvinkin kauas toisistaan. Juonta kuljettaa fasistien ja työväenliikkeen kovat otteet teollisessa Italiassa, jossa Lina on vahvasti mukana. Elena taistelee toisen kirjansa parissa kasvattaessaan pieniä tyttäriään. Kirja tiivistyy loppua kohden ja jättää lukijan taas nälkäiseksi aloittamaan sarjan neljännen osan. Koukussa ollaan ja nyt odotellaan lukupiiriltä vapautuvaa nelososaa.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Olkoonkin viimevuoden bestseller, mutta tässä oli kirja minun mieleen. Kuvaisin tätä aikuisten viisikkokirjaksi. Mystisen kauniit radiolähetykset, radioapparaattinero, tarujen suuri timantti ja toisen maailmansodan viimeiset taistelut St. Malon linnoituskaupungissa luovat puitteet aikuisten seikkailukirjalle. Sokean nuoren tytön ja orvon saksalaispojan kohtalot nivoutuvat aivan kirjan lopussa yhteiseksi tarinaksi. Kirjan trilleri tiivistyy St. Malon kivilinnan vintille ja harvoin olen ollut niin koukussa tarinaan, että ahdinko tuntuu syvällä rinnassa asti. Ehdottomasti loistavaa ja laadukasta kirjallisuusviihdettä. Lukupiiriltä kahtalaiset arviot. Puolet tykkäsivät todella paljon, minä mukaan lukien. 

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtui pois

Uskottava kuvaus Neuvosto-systeemistä Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan. Kirja rakentuu lahjakkaan pianistipojan, lääkärin ja Tsernobylissa asuvan perheen ympärille. Lukupiiri enimmäkseen tykkäsi vaikka soraääniäkin kuului. Kirjaa saattoi lukea ankeana systeemin kuvauksena, mutta toisaalta liikuttavina ihmiskohtaloiden kuvauksina systeemistä huolimatta. Järisyttävintä on tietysti se, että kirja olisi yhtä hyvin voinut olla totta. Suosittelen.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Minulle jo toinen Sadie Jones ja jostain syystä ensimmäiset 150 sivua olivat melko tahmeaa luettavaa. Tahmeus johtui kuitenkin ehkä kiireisistä vaaliviikoista ja aikaa ei tahtonut millään irrota syventymiseen ja alun kokemus jäi pirstaleiseksi. Kirjan viimeiset 150 sivua sen sijaan imaisivat mukaansa. Sodanjälkeisen englantilaiskylän ahdistava ilmapiiri loi putteet nuoren pojan traumatisoituneen mielen kuvaukseen. Yleensä minulla on vaikeuksia juuri tämän ikäisten päähenkilöiden kuvauksissa ja se ehkä hankaloitti alun lukukokemusta. Loppua kohden tunnelma tiivistyi ja rikkinäisen mielen tunnekuohut tempasivat mukaansa. Ajoittain erittäin kaunista kuvausta. Lukupiiri tykkäsi kirjasta yllättävän paljon. Tällä kertaa kaikki olivat positiivisia ja ehkä minä ainoana hieman ikävystynyt. Jonesin toinen suomennettu kirja (Ehkä Rakkaus oli totta - täällä) jäi mieleen paremmin ja suosittelenkin aloittamaan siitä.

Elena Ferrante: The Story of a Lost Child

Napolisarjan viimeinen osa kaartaa melko vauhdikkaasti kohti vanhuutta. Lila ja Elena asuvat naapureina ja kasvattavat pieniä tyttäriään. Keskinäinen apu on korvaamatonta, kun Elena tekee kirjailijanuraa ja Lina pyörittää miehensä kanssa IT-businesta. Syvä ystävyys kantaa vaikka välillä ystävykset loukkantuvat, suuttuvat ja manaavat toisiaan. Katkeruus, viha, suru ja kateus ovat tunteita, joita käsitellään ystävyydessä hienovaraisesti, mutta avoimen itlalialaisittain. Iloitakin osataan välillä ja erityisesti Elena osaa tuntea myös kiitollisuutta. Minulle sarjan intensiteetti hieman herpaantui viimeisessä osassa. Kirjailija jättää jienovaraisella tavalla koko tarinan auki vielä aivan lopussakin. Tähän oli hyvä päättää Napolisarja. Kuvaisin tätä eräänlaiseksi feminiiniseksi "Knausgårdiksi" - Ferranten "Taisteluksi"... vaikkka siis en ole yhtään Knasua vielä lukenutkaan :) 

Kirjat

Perjantaina 24. maaliskuuta Paraisilta lähti "vaalibussi" eli kaavoitusarkkitehdin työauto Iniöön ja kolme vihreää ehdokasta hyppäsi samaan kyytiin. Siinä sitten ajelimme, Kaarinan, Turun, Raision, Maskun, Taivassalon ja Kustavin läpi Heponiemen lauttarantaan, josta jatkoimme yhteysaluksella Iniöön. Talviaikana, kun rengastien lautta ei kulje, matkaa Iniöön tulee lähes kolme tuntia. Iniö on selkeästi muista neljästä liitoskunnasta etäämällä, mutta kieli ja saaristolaisuus sekä sijainti Rengastien varrella lienee syitä, miksi Iniö päätyi yhteen muiden saaristokuntien kanssa. Maantietellisesti Kustavi olisi varmasti ollut loogisin. 

Päivä on aurinkoinen ja Inön Lanthandelissa meitä odottaa Mervi Sjölund, joka osoittautuu todelliseksi Iniön moottoriksi. Kaupassa on pöytä koreana munkkeja ja tarjoiluja. Kahvit nautimme Lanthandelin kahviosta. Mervi avaa meille monia näkökulmia iniöläisyyteen. Pienellä paikalla kaikki tuntee kaikki. Sosiaalipalveluissa tämä saattaa olla ongelma mm niin, että tutulle virkamiehelle voi olla vaikeaa kertoa omista ongelmista. Kuntaliitoksen myötä paikkakunnalle on saatu ulkopuolisia ammattilaisia ja monet palvelut ovat parantuneet. Ihmiset ovat saattaneet helpommin avautua ongelmistaan. Kouluun on saatu isosta kunnasta vierailevia ammattilaisia kuten koulukuraattori ja erityisopettaja, siinä missä pieni kunta ei tällaisia olisi voinut tarjota. Tässä siis kiteytyy se, että johonkin rajaan asti suurempaan kokonaisuuteen kuuluminen tuottaa hyvinvointia. 

Kolme vihreää ehdokasta ja Mervi Iniö Lanthandelissa

Sotessahan juuri väännämme pitkälti siitä, mikä on optimaali omavarainen kokonaisuus. Paraisten RKP:n ehdokas Otto Ilmonen, Paraisten kunnan entinen Sosiaali- ja Terveystoimen johtaja ja hyvä perhetuttavamme valisti minua toisena vaalipäivänä marketilla, että hän näkee Paraisten kaupungin n. 20 000 asukkaan koon riittäväksi hallinnoimaan palvelunsa itse. Sote kaikessa kompleksisuudessaan ei ole omaa vahvuusaluettani. Olen tutustunut sote-uudstukseen jossain määrin tietojärjestelmähankkeiden kautta ja siitä näkökulmasta katsottuna skaalahyödyt ovat ilmeiset. Toisaalta diplomi-insinöörinä uskon, että tietojärjestelmien yhteensopivuusongelmat pilvipalveluiden ja vähittäisten kantajärjestelmäuudistusten myötä tulevat tulevaisuudessa vähenemään oli sitten kyse potilastieto-, pankki- tai vakuutusjärjestelmistä ja näin ollen skaalahyödyt eivät enää ole niin keskeisessä asemassa. 

Tämä skaala-asia ei tietysti koske vain sotea ja kuuntaliitoksia, vaan se on läsnä niin koulujen organisoinnissa, ruokapalveluiden tuottamisessa tai vanhuspalveluissa. Usein ajatellaan, että pieni on kaunista ja laadukasta ja mm. kyläkouluista taistellaan viimeiseen asti. Itsekin tuudittaudun välillä ajatukseen, että pienessä yhteisössä ihminen voi hyvin. Toisaalta pieni yhteisö on aina riski, yksittäisen toimijan vastuu kasvaa ja sattuman vaikutus on suuri. Pienessä koulussa saattaa käydä niin, että kaikille ei yksinkertaisesti löydy kaveria, tai jos opettajan elämäntilanne on kuormittava kokonaisuus kärsii kohtuuttomasti. Tärkeintä palvelujen tuottamisessa ei ole tuijottaa kokoa - pientä tai suurta - vaan sitä että pystytään turvaamaan laadukkaat palvelut mielekkäällä panos-tuotos suhteella ja niin että pienen tai suuren yksikön merkitys kokonaisuudelle on mielekäs. 

Minä marketilla

Kaiken kaikkiaan koen että Parainen 20 000 asukkaan kuntana on kooltaan mielekäs. Paraisilla on monia etäisiä kyliä, jotka ovat keskeisessä osassa, kun tarkastellaan kunnan historiaa ja omaleimaisuutta. Näiden kylien elinvoimaisuus ilahduttaa minua aina, kun pääsen niihin tutustumaan. Muuttoliike on kuitenkin asia, jota ei voi (yksin) kuntapolitiikalla hallita. Palveluiden järjestäminen näissä etäisissä paikoissa herättää kuntavaalien alla aina keskustelua. Tässä tarkastelussa olen ilahtunut aina kuulemistani järjestelyistä. Utöhön järjestettiin "metsäeskari", kun lapsia saatiin kasaan neljä. Mielestäni tällaiset luovat ratkaisut, jotka vaativat toki kuntalaisten omaa aktiivisuutta, ovat omiaan osoittamaan, että samassa kunnassa voi toimia niin laadukas ja skaalahyödyistä nauttiva Paraisten koulukeskus, kuin neljän lapsen räätälöity "metsäesikoulu".

Mitä Paraisilla sitten pitäisi muuttaa, kun asiat ovat monella tapaa hyvin? Itse kannatan ajattelutapaa, joka pyrkii tekemään hyvästä vieläkin paremman. Silloin, kun asiat ovat hyvin, on monella tapaa varaa ja velvollisuus olla vieläkin parempi. Mielessäni on kaksi asiaa.

1. Suomen- ja ruotsinkielisen opetuksen ja koulutoimen entistä voimakkaampi yhtenäistäminen. Paraisilla olisi kaikki mahdollisuudet olla tässä asiassa edelläkävijä. Esimerkiksi voisimme ottaa oman kuntamme koulun Korppoossa, jossa kielirajat on jo ylitetty ja opetusta ja toimintaa yhtenäistetty. Paraisilla pilottikouluksi voitaisiin alkuun ottaa Sunnanbergin koulu, johon sijoitettaisiin oppilaat koulunkäyntialueen molemmista kieliryhmistä ja opetus järjestettäisiin yhtenäisesti.

2. Toiseksi julkista liikennettä Paraisilla tulisi parantaa ja kehittää siihen suuntaan, että Föli-palvelut olisivat laajemmin myös Paraisten alueen käytössä. Liikennöinti Turun ja Paraisten välillä on jatkuvaa, mutta keskeisin kulkuneuvo taitaa silti edelleen olla oma auto. Työmatkalaisten lisäksi koululaiset hyötyisivät Fölistä merkittävästi. Myös julkista liikennettä syvemmälle saariston suuntaan tulee kehittää ja ottaa yhä enemmän huomioon vuodenaikojen vaihtelut ja turismi.

Näiden ajatusten ja pohdintojen siivittämänä toivotan kaikille aurinkoista vaaliviikonloppua!

Lapsuus. Uskon että ihminen rakentaa perusarvonsa sen varaan, millaisen maailman saa kokea lapsena. Itse olen kolmilapsisen perheen nuorin, äiti oli yksinhuoltaja, yläasteen biologian ja maantiedon opettaja. Taloudellisesti välillä oli tiukkaa, mutta sen vastapainoksi lapsuuteni oli henkisesti rikas ja laajempi suku tärkeä. Turkulaisen lähiön yhteisöllisyydessä, partioharrastuksen seikkailuissa, balettitunneilla ja tenniskentällä sain viettää lapsuuteni, isovanhempien kesäpaikalla levätä kesähelteellä. Suomalainen koulutusjärjestelmä tarjosi minulle polun ala-asteelta Teknilliseen Korkeakouluun. Äitini kuoli kun olin kahdeksantoista. Lapsuuteni opetti minulle hyvän maailman, jossa kaikki olivat tasavertaisia, kaikilla oli yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen ja kun elämää kohtasi kriisi, kunta, valtio ja seurakunta olivat siihen varautuneita. 

Perhe. Perheeseeni kuuluu aviomies ja kolme kouluikäistä lasta. Muutimme Paraisille vuonna 2009, kun kolmas lapsi syntyi ja miehestäni tuli Paraisten kaupungin kaavoitusarkkitehti. Kaksi nuorinta lasta käyvät Koivuhaan koulua ja vanhin Paraisten suomenkielistä yläastetta. Asumme Paraisten keskusta-alueella rivitalossa ja kesäisin muutamme Paraisten Simonbyhyn kunnostamaan vanhaa hirsitaloa. Pojat harrastavat aktiivisesti jalkapalloa Piffenin omanikäisten joukkueissa ja tytär tanssii balettia Musiikkiopisto Arkipelagin tanssilinjalla. Parainen on tarjonnut perheelleni monella tapaa ihanteellisen kasvuympäristön.    

Työ. Teknillisen Korkeakoulun kukkaisteekkarista tuli kansainvälisen konsultointi- ja teknologiayrityksen henkilöstöjohtaja. Työssäni edustan työnantajaa ja näen läheltä kuinka työt siirtyvät sinne, missä ne on taloudellisesti järkevintä tuottaa. Tämän kehityksen vastapainoksi näen läheltä myös sen, minkälaiset työt eivät koskaan siirry paikalliselta tasolta muualle. Työtehtävissäni vastaan siitä, että yrityksellä on riittävästi osaajia, heitä kehitetään, he saavat palautetta ja suoritukseen perustuvaa kompensaatiota. Nykyaikainen tietotyö ei ole sidottu paikkaan. Teen 80% työajastani etänä Paraisilta. Lähin esimieheni on Helsingissä, keskeinen asiakkaani Tukholmassa. 

Vapaa-aika. Istuvan tietotyön vastapainoksi lenkkeilen ja hiihdän epäsäännöllisen säännöllisesti. Talvikaudella harrastan muodostelmaluistelua, jonka aloitin aikoinaan Parsportin Ladysetten riveissä. Viime aikoina elämääni on ilahduttanut Lukupiiri, jonka perustimme ystävien kanssa vuosi sitten. Kirjojen lukeminen on sittemmin tullut keskeiseksi osaksi iltarutiineja. Loma-aikoina taidenäyttelyt ja arkkitehtuurikohteet määrittävät matkan kulun. Kesäisin vapaa-ajan täyttää vanhan hirsitalon kunnostustyöt perinteisin menetelmin. Oma erikoisosaamiseni on vanhojen ikkunoiden kunnostus. Muu vapaa-aika meneekin sitten lasten harrastusten tukemiseen. Erityisen ilahtunut olen ollut poikien liikuntamahdollisuuksien parantumisesta PIF-Centerin myötä sekä tyttären tanssiopintojen ammattimaisesta opetuksesta Musiikkiopisto Arkipelagissa.

Luottamustoimet. Muutama vuosi sitten perustimme Päivi Nisulan kanssa Saaristo-oopperayhdistyksen Paraisille. Paikallisesti näkyvimpänä produktiona toteutimme Gabriel, tule takaisin -oopperan Lillholmenille sekä kaksi Leader-hanketta, joiden puitteissa Paraisilla kuultiin useita pienempiä oopperaesityksiä sekä musiikkitapahtumia. Päivi Nisulan johdolla Saaristo-ooppera on sittemmin noussut vakituisen valtionrahoituksen piiriin. Toimin edelleen yhdistyksen hallituksessa. Keväällä osallistun myös Helsingissä järjestettävien Taitoluistelun MM-kilpailujen vapaaehtoisorganisaatioon. Olen osa tiimiä, joka päivittää kilpailujen aikana Suomen Taitoluisteluliiton sekä MM-kilpailuorganisaation sosiaalisen median kanavia.  

Finnbyn ladulla.
Latujen oiva kunto välittömästi lumisateen jälkeen on yksi parhaita asioita Paraisilla

Taidenäyttelyssä Helsingin Taidehallissa, Nisunen Grönlund, Grey Area. 
Viikonloppuisin saatamme suunnata katsomaan ajankohtaisia näyttelyitä.

Paraisten Simonbyn kesähuvilaa ympäröi rehevä villiintynyt puutarha.
Puutarhanhoito on kesäinen harrastukseni ja olen kirjoittanut sen hoitofilosofiasta täällä.

Adichien esikoisteos jäi kahta muuta kirjaa Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa etäisemmäksi ja oli teemaltaan ahdistavampi. Kirjan teema rakentui ahtaan uskonnollisen kodin ympärille, jossa väkivalta oikeutettiin uskonnon oikeamielisen harjoittamisen nojalla. Parasta oli kuvaukset perinteisen Afrikan ja uuden Afrikan välillä ja kuvaus siitä, kuinka sosiaalinen nousu Afrikassa saattaa tarkoittaa kiihkomielistä perinteiden kiistämistä ja fundamentalistista uskon tulkintaa. Luettuani ensin kirjailijan kaksi uudempaa teosta on mielenkiintoista nähdä kirjojen kehittyminen kapeasti rajatusta teemasta aina laajempiin kokonaisuuksiin.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Odotin kirjaa kovasti, olinhan  suuri Rajan ja Totta fani. Vieras oli mielestäni huono ja ajattelin, että Pulkkinen palaa vielä hyväksi todetulle Rajan ja Totta tielle. Paras mahdollinen maailma oli hyvä ja mukaansatempaava, mutta ei kuitenkaan niin intensiivinen kuin Raja ja Totta. Toisaalta mietin, että tässä voi olla kyse omasta elämäntilanteestani. Raja ja Totta nyt vaan kolahtivat keskellä vaippa-arkea. Paras mahdollinen maailma piirtää monta henkilökuvaa ja elämänkaarta, Lukupiirin mukaan jopa hieman sekavasti. Nautinnollisinta oli eläytyä päähenkilön Aurelian vanhempien elämään, jota rytmittävät paitsi maailmanhistorian käännekohdat Berliinin muurin murtumisesta, kaksoistorinien romahtamiseen myös henkilökohtaiset tragediat. Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Riikka  Pulkkinen tulee varmasti olemaan kirjailija jonka kanssa saan kulkea samaan tahtiin niin kauan kuin tuotantoa piisaa.  

Elena Ferrante: The Story of a New Name

Napolisarjan toinen osa jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni (My Brilliant Friend) jäi. Ferrante on toistaiseksi ollut Lukupiirin pidetyin kirjailija. Vaikka emme virallisesti sarjan muita osia Lukupiirin osaksi ottaneetkaan, se kulkee taustalla ja joka istunnolla kysellään, missä kukin menee. Itse olin ehkä ensimmäisen kirjan jälkeen Lukupiirin epäilevin Tuomas, mutta kakkososa oli kyllä monella tavalla mieleen. Lapsuudesta päästiin varhaisaikuisuuteen ja ystävykset kasvavat erilleen säilyttäen kuitenkin henkisen, jopa kuvitteellisen siteen. Kakkososa jää samalla tavalla kesken kuin ykkönen ja kutsuu välittömästi jatkamaan kolmanteen, Those Who Leave and Those Who Stay.

Jeanette Winterson: Why Be Happy When You Could Be Normal?

Omaelämänkerrallinen tilitys jonkinlaiselta kulttikirjailijalta. Ystäväni kertoi että kirjailijan esikoisteos oli ollut Englannin filologian pääsykoekirja vuosituhannen vaihteessa. Kiinnostava kuvaus tyranniäidistä, adoptiolapsesta, kirjojen pelastavasta voimasta ja lesboudesta. Kirja oli jonkinlainen oodi kaikille harmaan väreille. Dramaattisista käänteistä huolimatta elämä on harvoin mustavalkoista ja yksiselitteistä. Myös lukupiiri antoi positiivisen yleisarvion. Tämä ystäväni lähettämä linkki avaa lukupiirin kahta käsittelemää brittikirjailijaa sekä heidän käyttämää elämäkerrallista otetta mainiosti.

Peter Sandström: Laudatur

Hmm. Olihan se kuvaus avioliitosta ja tiedemaailmasta ja nuoren miehen kasvusta ehkä. Sen enempää ei tämä kirja sitten sykähdyttänytkään. Absurdi loppukohtaus ei juuri minun silmissä kohottanut kirjan arvoa. 

Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus 

Hersyvä kielenkäyttö ja historiallinen konteksti vaan puhutteli kaiken "Finlandia" -lakonisuuden jälkeen. Todelliset historialliset henkilöt I.K. Inha, Louise Sparre, Ilmari Kianto, Erik Melartin jne rakentavat kirjan raamin, mutta keskiössä on Maria Renforsin - kalastusvälinetehtailijan sisaren - seikkailu Vienan Karjalassa. Eletään kansallisen heräämisen aikaa ja Lönnrotin runomatkoista on kulunut vain tovi. Kirjailija käyttää ansiokkaasti myös karjalan kielen sanastoa, mikä luo kirjaan aivan oman slaavilaisen vivahteen. Viihdyttävä.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tarinat Kiinan salavauvoista, pikkukeisareista ja hylätyistä tyttäristä ovat karuja mutta totta. Hätkähdyttävintä on, että yhden lapsen politiikka oli raaimmillaan 80- ja 90-luvuilla. Jälleen kerran historia yllättää. Kun minä olen bilettänyt Turun yössä, Kiinassa on noudatettu politiikkaa, joka on johtanut uskomattomiin inhimillisiin kärsimyksiin. Kiinan väestön rajoittamisen historia jo ennen yhden lapsen politiikkaa on myös kiinnostavaa luettavaa. Ehdottomasti suositeltava.